30. joulukuuta 2013

Ennustuksia vuodella 2014

Facebookissa on pyörinyt kiertoviesti, jossa Googleen tulee kirjoittaa "oma nimi saa" lainausmerkkien kanssa. Ja näistä hakutuloksista pitää sitten poimien ensimmäiset lauseet, ja ne ennustavat tulevaa vuotta. Koska minä en välitä tällaisista viesteistä Facebookissa, vaikka nämä hauskoja minusta onkin, päätin tuoda tämän blogin puolelle. Katsotaanpa mitä Google ennustaa:

  • Riikka saa vauvan.
  • Riikka saa tukkaansa uutta väriä, jossa on muun muassa sennaa, hennaa, indigoa, punaviiniä, suolaa ja lepänkäpyä.
  • Riikka saa asumistukea ja alinta vammaistukea.
  • Riikka saa toteuttaa villejä ideoitaan ja purkaa luovuuttaan.
  • Riikka saa johdettavakseen motivoituneen toimituksen ja kasvussa olevan lehden.  

Vauva ei kyllä ole vielä suunnitteilla, enkä niin välittäisi saada myöskään vammaistukea - se, kun käsittääkseni vaatii jonkinlaista vammaisuutta. Asumistukikin kuulostaa lähinnä siltä, että jään työttömäksi, eli mielummin en sitäkään ottaisi. Muissa ennustuksissa ei ole mitään vikaa, vaikka hieman epärealistisia ovatkin.  

 Kokeilin samaa vielä englanniksi paremman onnen toivossa:

  • Riikka gets up and leaves.
  • Riikka gets sand in her hair.
  • Riikka gets a job elsewhere.
  • Riikka gets some of her artistic talent from her mom.
  • Riikka gets back to LA.    

Nämä tosiaan olivat paljon parempia, eikä ollenkaan niin epärealistisia. Kyllä tuo englanti on vaan mukava kieli, kun se parantaa tulevaisuudenkin :) 


Mitä Google tarjoaa teille vuodelle 2014? Laittakaahan vastauksia kommentteihin tai blogeihinne! 
  

24. joulukuuta 2013

Hyvää Joulua

Ihanaa ja rauhallista Joulua kaikille! Toivottavasti kaikki saa viettää pyhät rakkaiden kanssa nauttien hyvästä ruuasta, hyvästä seurasta ja kasasta suklaata.

Täällä lapset on innoissaan ja mietiskelee miten pukki tulee, kun ei ole lunta. Vaihtoehtoina ovat keksineet naapurin Villen keksimän helikopterin sekä renkaat rekeen. Saa nähdä pääseekö se pukki ollenkaan ;) Sää ei meitä savolaisiakaan tosiaan suosi, vettä sataa ja vähätkin lumet on sulanut pois. Mutta ehkä joulun tunnelmaa saa tästä viime vuonna aaton aattona otetusta kuvasta...




Muutenkin alkaa olla joulumieli, kun kuusi on koristeltu, kinkku paistettu ja kohta on joulusaunan vuoro. Kyllä tästä joulusta vain aina nauttii... <3

21. joulukuuta 2013

Jouluvalmisteluja

Hiljaiseloa ollut blogin puolella. Se johtuu - yllätys, yllätys - joulukiireistä. Taitaa olla yleisin (teko)syy olla tekemättä asioita, mutta nyt on ollut oikeasti hoppua. Tämäkin viikko oli yhtä matala lentoa; maanantaina tallipäivä, tiistaina kävin Helsingissä juhlimassa miehen synttäreitä, keskiviikkona oli valmennus ponilla (olin mukana hovihoitajana ja kuunteluoppilaana), torstaina menin ratsastamaan nopeasti yhtä hevosta ja päädyin ratsastamaan kaksi ja tekemään iltatallin. Eilinen ilta menikin sitten voimia keräillessä ja tietenkin lahjojen paketoinnissa. Huomenna aamulla lähden ajelemaan kohti Savonmaata joulun viettoon. Onneksi maanantaina ei tarvitse varsinaisesti mennä töihin. Pidän ylitöitä vapaana, niin saa kunnon joululoman. Tosin maanantaina pitää käydä lyhyt työreissu Kuopioon, mutta siihen menee enintään tunti, joten sitä ei lasketa. Tuon työkeikan ansiosta saan jätettyä meidän auton miehelle, ja hän pääsee maanantaina töiden jälkeen näppärästi Savoon myöskin. Busseihin ja juniin olisi varmasti ollut ihan turha yrittää aatonaattona neljän jälkeen.


Joululoma tulee tarpeeseen myös siksi, että tammikuun toinen päivä mullakin vaihtuu osoite. Pakkaamista en oikein ole osannut aloittaa, kun tuntuu, että kaikkea tarvitsee vielä kuitenkin. Onneksi yksi huone on jo tyhjä niin pakkaamista on paljon vähemmän. Jouluakaan en ole muuton takia laittanut kotiin. Tuntuu niin typerältä purkaa hyvin pakatut asiat juuri ennen muuttoa, kun niitä ei sitten voi esillä pitää kuitenkaan loppiaiseen asti. Keittiöön laitoin kuitenkin joululiinan ja kynttelikön, ettei ihan jouluttomassa kodissa tarvitse olla. Mietin ensin, että olisi ensimmäistä kertaa vietetty joulu kahdestaan, mutta muuton sekaisessa ei-jouluisessa asunnossa en todellakaan halua joulua viettää. Vaihtoehtona olisi ollut mennä Ouluun mun äidin luokse, mutta lennot olisi maksanut yli 300 euroa per pää, eikä sellaiseen kaiken muuton keskellä ole varaa (halvemmalla olisi päässyt Istanbuliin). 9h suuntaansa autossa taas ei ole mitään mahdollisuutta viettää, kun miehellä on vapaata vain kolme päivää.  Niinpä mennään mun veljen luokse Savoon, ja onhan se joulu ihan erilaista, kun on lapsia häärimässä ja pukkia odottamassa. Siellä me ollaan muutenkin joulut vietetty, joten odotan kyllä perinteista joulua veljen perheen kanssa. 




Kuvina on jouluvalmisteluista otettuja hetkiä. Kävin kuuntelemassa ja laulamassa pakistanilaisen ystäväni kanssa Kauneimmat joululalut Turun Tuomiokirkossa. Mukana oli big band säestämässä lauluja. Kyllä oli kaunista kuultavaa ja hetken aikaa kirkon sisällä saattoi tuntea joulun taikaa. Muuten Turussa ei jouluista mieltä oikein meinaa saada, kun nurmikko on vihreämpää kuin kesällä ja lämpöasteita useampia joka päivä. Mulle jouluun kuuluu lumi ja pakkanen, joten nyt on vähän haasteelliset olosuhteet joulumielen saavuttamiseen. Toivottavasti Savossa olisi edes hieman valkoista höytyvää maassa. 



Minkälaisia joulusuunnitelmia ja -valmisteluja teillä on? Kuuluuko teidän jouluun olennaisena osana lumi, vai oletteko mielummin ilman?



Jos muuten mieleen tulee kysymyksiä tai postausideita, laittakaa ihmeessä viestiä. Suunnitteilla on jossakin vaiheessa ainakin kertoa mun kolmen vuoden takaisesta työharjoittelujaksosta Alanyassa, kiinnostaako edes niin vanhat jutut? Entä ajatukset erilaisten kulttuurien seurustelutavoista, joista olen tehnyt monikansallisen kaveripiirin kautta havaintoja? 

10. joulukuuta 2013

Galatasarayn matsi kakkosella

Harvinaista herkkua turkkilaisen jalkapallofaneille tänään tarjolla Suomen telkkarissa kello 21.35 Jalkapallon mestarien liiga, 6. kierroksen ottelu Galatasaray - Juventus.

Haberler.com

9. joulukuuta 2013

Nothing good ever comes of violence

Minusta tämä on jotenkin surkuhupaisaa, että puoli vuotta takaperin seurattiin jännityksellä ja kauhulla Turkin uutisia mielenosoituksista, joissa vastutettiin mm. poliisin käyttämää väkivaltaa rauhanomaista mielenosoitusta vastaan. Tietenkin mielenosoituksiin liittyi myös paljon muuta, mutta huomio Turkin tapahtumissa kiinnityi ennen kaikkea poliisin väkivaltaiseen käytökseen. Siellä käytettiin surutta vesitykkejä, kyynelkaasua ja kumiluoteja, vaikka alunperin ihmiset osoittivat mieltään vain olemalla, eivät tekemällä yhtään mitään.  

Turkki kesäkuu 2013. Flickr.

Nyt seurataan Suomen uutisia ja mediahässäkkää Suomen poliisin toiminnasta Tampereella itsenäisyyspäivänä. Pidätetty nuori valitti lauantaiaamuna uutisissa, että hänen ranteisiin sattuu, kun hänet pidätettiin, mutta hän teki mitä piti tehdä. Kyseenalaiseksi jäi minkä asian puolesta (tai vastaan) ja mitä mellakointi auttoi? Kenen hyödyksi oli rikkoa yritysten ikkunoita, hyökätä poliisin kimppuun ja vahingoittaa virkatehtävässä olleita eläimiä? No, ei ainakaan kyseisen nuoren hyödyksi, koska hänen ranteisiinkin kävi koskemaan.

Eniten kuitenkin huomiota on herättänyt ratsupoliisin toiminta, ja se miten hevoset eivät olleet täysin hallinnassa, kun mielenosoittajat hakkasivat niitä jääkiekkomailoilla, heittivät pulloilla ja muilla esineillä. Hevosten kanssa elämäni toimineena voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että poliisin hevoset käyttäytyivät videoiden perusteella erinomaisesti. On saaliseläimelle luontainen reaktio paeta kiputilanteessa, eikä valitettavasti parhaitenkaan koulutettu hevonen pääse eroon pakoreaktiostaan. Jos hevosta lyödään jääkiekkomailalla tarkoituksena saada hevonen pois tolalta, siinä kyllä varmasti onnistuu. Hevonen tahtoo aina pois epämiellyttävästä tilanteesta, eikä voimakas kipu ole sellainen tilanne, jossa se hirveästi välittäisi mietiskellä onko pomo (ratsastaja) samaa mieltä asiasta. Olosuhteet huomioon ottaen, hevoset olivat kuitenkin kokoajan ratsastajien hallinnassa, vaikka muutama ylimääräinen loikka varmasti tulikin. 

Vasemmistonuorten puheenjohtajan Li Anderssonin mukaan missään muualla ei poliisi käyttäydy näin niin kuin Suomessa, että hevosella mennään väkijoukkoon. Hän antaa ymmärtää, että Suomen poliisin otteet Tampereella olivat liian rajuja, ja esimerkiksi hevosen jalkoihin jäänyt mielenosoittaja koki suurta vääryyttä. Minun näkymys asiasta on, että jos hevonen tulee kohti, ei silloin jäädä miettimään pitäisikö siirtyä vai katsoa mitä tapahtuu. Jos ei ymmärrä väistää, on oma syytä, jos jää alle. Videoiden perusteella kuitenkin mielenosoittajaan osui ratsastajan jalka, ei hevonen, eikä mielenosoittaja edes pyörinyt hevosen jaloissa, vaikka Li Andersson näin väitti. Sen verran fiksuja otuksia hevoset on, että tahallaan ne eivät päälle astu - ei varsinkaan hevoset, jotka on poliisihevosiksi koulutettu. 

Siinä Li Andersson kyllä oli oikeassa,  että muualla maailmassa poliisi ei toimi samalla tavalla kuin Suomen poliisi toimi mellakkatilanteessa. Muualla maailmassa otetaan tosiaan ne hevosta kevyemmät otteet käyttöön, kuten esimerkiksi vesitykit, kyynelkaasut ja kumiluodit. Olisikohan väkivallalla väkivaltaan ollut hänen mielestään oikea ratkaisu?  No, ainakin siinä olisi säästynyt hevoset ikävältä illalta, ruhjeilta ja stressiltä.

Tietenkään Suomea ja Turkkia ei voi suoraan verrata, mutta siitä huolimatta minusta on surkuhupaisaa, että Suomessa kitistään mitättömistä asioista. Olisiko mielenosoittajatkin halunneet esimerkiksi Turkin poliisin hoitamaan melakkaa? Olisiko siinä vaiheessa tehnyt enää mieli kitistä laukkaavasta hevosesta ja kipeistä ranteista?

No niin, taisin hieman provosoitua, mutta touhu Tampereella oli  niin naurettavaa, että ei siitä voi kuin provosoitua - varsinkin kun kontrasti Turkin tapahtumiin on niin valtava. 


Tiedot perustan lukemiini artikkeleihin lehdissä ja internetissä sekä videopätkiin, joita olen nähnyt mm. youtubessa. Jos olen saanut väärä infoa tai jotakin oleellista on jäänyt näkemättä, saa korjata ja antaa lisää infoa. :)


25. marraskuuta 2013

Muutoksen tuulia jälleen kerran

Parin viikon hiljaiselo hurahti ihan huomaamatta, eikä se ole johtunut siitä, etteikö olisi mitään kerrottavaa - päinvastoin! Tässä on ollut niin paljon ajattelemista ja pohtimista, elämän uudelleen järjestelyä ja suunnittelua, ettei kerta kaikkiaan voimat ole enää riittänyt pistämään ajatuksia sanoiksi. 

Jo ensimmäisen miehen työviikon aikana kävi selväksi, että Turusta Helsinkiin matkustaminen päivittäin on aivan liian rankkaa. Joka aamu, kun heräsin 4.30 viemään miestä bussille, päätin, että todellakin irtisanon itseni ja muutan Helsinkiin. Tällaisesta elämänrytmistä tule yhtään mitään! Päivän mittaan töissä sitten mieli aina muuttui: työn, työkavereiden ja harrastusten kokonaan uudelleen järjestäminen tuntui ihan mahdottomalta. Kävin tätä rumbaa läpi viikon - joka aamu heräsin muutto haluisena ja illalla menin nukkumaan toivoen, ettei tarvitsisi muuttaa. Mies osasi sitten tehdä päätöksiä paremmin kuin minä. Toisen työviikon alkupuolella hänellä oli yksiö katsottuna Helsingistä, seuraavalla viikolla tehtiin vuokrasopimus ja eilen sitten muutettiin Murat Helsinkiin. 

Päätös siitä, että minä jään Turkuun muodostui enemmän vahingossa kuin tarkoituksella. Pallottelisin varmasti vieläkin kahden vaiheella, ellei Murat olisi tässä asiassa ottanut ohjia käteen. Olin hyvin haluton muuttamaan Helsinkiin, toisaalta olen edelleen hyvin haluton asumaan erillään. Loppujen lopuksi näin on varmaan aluksi kuitenkin parasta. Minulla on kuitenkin vakituinen työsuhde, täydet lomat, loistavat työkaverit ja ystäviä Turussa. Miehen työsopimus on alustavasti vuoden määräaikainen, joten ensi syksystä taas ei voi varmasti tietää. Olisi vähän lyhytnäköistä pistää nyt kaikki uusiksi vauhdilla. Mielummin katsellaan rauhassa. Voihan se olla, ettei hän edes viihdy vuotta kauempaa tuossa työssä tai jostakin syystä työsopimus ei jatku. Näistä kun ei ikinä tiedä!

Nyt on vaan todella kummallinen olo. Meidän 3h+keittiöstä yksi huone ammottaa tyhjyyttä. Se oli "Muratin huone", lähinnä siis työ- ja vierashuone, jossa oli mukavat olosuhteet opiskella rauhassa. Sieltä tavarat lähtivät Helsinkiin, eikä ikkunoissa ole edes verhoja. Eilen illalla, kun tulin kotiin Helsingistä, oli pakko vetää vain ovi kiinni ja kieltää huoneen olemassa olo. Tiedän, olen hölmö, kun eihän tässä olla kuin 4-5 yötä viikossa eri osoitteissa ja välimatkakin on vain 160 kilometriä. Asiat voisi siis olla huonomminkin, mutta ei se silti helppoa ole. 

Ollaan siitä poikkeuksellinen monikulttuurinen pari, että yleensä suhteen kehittymisen vaiheet on muilla ihan päinvastaiset. Ensin tutustutaan ja eletään kaukosuhteessa, sitten muutetaan samaan maahan ja yhteiseen kotiin. Me ollaan asuttu yhdessä melkein koko seurusteluajan ja nyt 4,5 vuoden jälkeen muutetaan erilleen. Ihan pöhköä, ja näin sanottuna kuulostan ihan idiootilta, kun jäin tänne. Mutta tällä aikataululla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta siirtää mun elämää Helsinkiin järkevästi. Ja taas mies ei olisi jaksanut reissaamista enää yhtään viikkoa.

Tämä kaikki tietää myös sitä, että tämä kolmio on todellakin liian iso ja kallis yhdelle ihmisille. Olen kuumeisesti yrittänyt löytää kotia Turusta, ja pari asuntotarjoustakin olen saanut, mutta yksikään niistä ei ole tuntunut siltä, että tuosta tulee minun koti. Kaiken lisäksi ne ovat olleet budjetin yläkantilla, joten olen sitten surutta hylännyt tarjoukset. Asunnon etsintä vain on piinallista, kun kaikki alkaa näyttää samalta, eikä mikään näytä potentiaaliselta. Asunnot ja osoitteet menee sekaisin ja pyörii päässä yhtenä sekasortona. Olen kyllästynyt jo monta kertaa ja silti aloittanut alusta. Olen repinyt hiuksia päästä, luovuttanut, kiukutellut ja manannut. Mikään ei kuitenkaan auta, koska meillä on vain tämä viikko aikaa löytää uusi koti. Tästä asunnosta on nimittäin päästävä eroon mahdollisimman pian ja irtisanomisaika on yksi kalenterikuukausi.

Sellaista tänne. Vähän on nuppi sekaisin ja alkaa tulla yleinen väsymys kaikkiin muutoksiin. Yleensäkään kun en pidä muutoksista yhtään. Kaiken lisäksi sillä aikaa, kun vein Muratia Helsinkiin, Turkuun oli tullut talvi. Pitäisiköhän se käsittää universumin tapana yrittää piristää vai masentaa entisestään?



10. marraskuuta 2013

Kakku isälle, vaikka hän ei ole enää täällä

Isänpäiväkakku leivottiin meidänkin kodissa, vaikka täällä ei yhtään isää asu, eikä yksikään isä pääse visiitille. Oma isä nukkui pois jo 13 vuotta sitten ja Muratin isä on vähän kaukana tullakseen pikaisesti kakkukahville.  Eikä Turkissa ole edes isänpäivä tänään. Sivu seikkoja sanon minä, sillä jokainen hyvä tekosyy pitää käyttää herkutteluun, muuten elämä olisi kovin tylsää.

Aina ei kuitenkaan voi onnistua ihan täydellisesti, ja tänään suklaakuorrutus juustokakulle ei todellakaan edes lähennellyt täydellisyyttä...



Herkullisen näköinen kuorrute, eikö? Maistuis varmaan teillekin.... (ihan hyvä, ettei ollut vieraita tulossa...)

Tämä kuorrute ei todellakaan päätynyt kakun päälle, ja lopulta kakku jäi kokonaan ilman suklaakuorrutusta. Sitä ei kyllä tämä kielen vievä unelma välttämättä edes kaivannut, vaikka tumma suklaa olisi varmasti kruunannut makuelämyksen. Seuraavalla kerralla sitten, ehkä jollakin toisella suklaalla. Tässä nimittäin yritin kuorrutusta tehdä Maraboun Premiun 80% suklaalla, joka ei selvästikään kestä sulattamista ainakaan yhtä hyvin kuin Fazerin sininen. Aina oppii jotain uutta, enkä suosittele kokeilemaan.

Mä rakastan juustokakkuja yli kaiken, mutta erilaisia juustokakkureseptejä ilman liivatetta on todella vaikea löytää. Liivatetta en voi käyttää, koska EU-maissa liivate valmistetaan sian eri osista, eikä se näin ollen sovi muslimitalouteen. Nautapohjaista liivatetta taas ei saa EU-maissa myydä hullun lehmän taudin takia. Olinkin ikionnellinen kun Helsingin Sanomien torstain lehdessä oli erilainen juustokakku resepti, johon ei käytetä liivatetta. Tietenkin kakkua piti heti kokeilla, ja tämä Dulce de leche-juustokakku osoittautui helpoksi tehdä ja taivaallisen hyväksi.

Jaan reseptin tässäkin varmistaakseni, ettei resepti katoa minnekään. Tätä nimittäin on tehtävä uudestaan kuorrutteen kera!

Dulce de Leche-juustokakku

Pohja:
200 g digestivekeksejä
70 g voita
1 rkl sokeria
 
Kinuskitäyte
1 tlk karamellisoitua kondensoitua maitoa
 
Tuorejuusto-täyte
1 vaniljatanko
1½ dl sokeria
1½ dl kuohukermaa
400 g tuorejuustoa
3 munaa
(minä laitoin 0,5dl vaniljasokeria ja 1dl sokeria, enkä lainkaan vaniljatankoa)
 
Kuorrutus:
100 g tummaa suklaata
½ dl kuohukermaa
1 rkl voita

Murskaa keksit, sulata voi ja yhdistä. Lisää sokeri. Laita keksipohja vuokaan ja anna jähmettyä jääkaapissa.

Valmista juustotäyte. Yhdistä kerma ja sokerit. Vtkaa kermaa kunnes se alkaa aavituksen vaahtoutua. Lisää tuorejuusto ja vatkaa kunnes seos sakeutuu. Lisää munat ja vatkaa tasaiseksi. 

Levitä karamellisoitu kondensoitu maito keksipohjan päälle. Kaada tuorejuustotäyte päälle. Paista 150 asteessa noin 1,5h. Peitä kakku foliolla lopuksi, ettei se tummu liikaa. 

Anna kakun jäähtyä ja jähmettyä jääkaapissa yön yli.

Valmista kuorrutus kuumentamalla kerma. Ota kerma liedeltä ja lisää paloiteltu suklaa. Sekoita tasaiseksi, lisää voi ja sekoita tasaiseksi uudelleen. Anna kuorrutteen jäähtyä ja kaada se sitten kakun päälle. 

 Alkuperäiseen reseptiin pääset tästä


Kuvia valmiista kakusta ei valitettavasti ole. Kakkuhiiri kävi siitä palan jo ennen kuin kerkesin edes ajatella kuvan ottamista :)

Jos teillä on arkistoissa liivatteettomia juustokakkureseptejä tai jos olette keksineet hyvän korvikkeen liivatteelle, niin kertokaan ihmeessä!

6. marraskuuta 2013

Would you love a monster truck?

Viikonloppuna oli työpaikkani koulutus- ja virkistysviikonloppu. Nämä tapahtumat on aivan ihania, koska olemme suhteessa pieni työyhteisö, mutta olemme jakautuneet ympäri Suomea omiin toimipisteisiimme. Puhumme paljon puhelimessa keskenämme, viestittelemme ja olemme muuten yhteydessä, mutta oman kaupungin työkavereita lukuunottamatta muita näkee todella harvoin. Meillä on varmasti useita ihmisiä töissä, joiden kanssa juttelen puhelimessa vähintään kerran viikossa, mutta en ole koskaan tavannut heitä. On mukavaa kuin yhteisien tapaamisien jälkeen nimet ja äänet saavat kasvot. Harmi vain, että kaikesta huolimatta kaikki eivät pääse aina paikalle ja edelleen, vuoden työssä olon jälkeen, osa nimistä on kasvottomia.

Jokaiseen tällaiseen koulutustapahtumaan, joita meille on kahdesti vuodessa, kuuluu aina epävirallinen osuus. Olemme ulkoilleet ja kehittäneet ryhmäyhteistyötä "leikin lomassa", mutta tällä kertaa tapahtuman suunnittelija yllätti meidät: suuntasimme Hartwall-areenalle Monster Jam showhun. Ja koska yritys sponssasi tapahtumaa, pääsimme myös ennen showta järjestettäviin varikkobileisiin.


Vaikka olenkin moottorien ja pärinän perään, ja tykkään puuhastella autotallissa, niin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että Monster Jamit eivät kyllä vakuuttaneet. Parasta antia koko illassa oli kuumat mönkijäkuskit, jotka pääsi vilaukselta näkemään varikolla ilman kypärää. Muuten show oli kovaa meteliä, tylsää leikkikovistelua ja järjestettyjä kilpailuja. Ymmärrän kyllä ihan täysin miksi pikkupojat on fiiliksissä, ja varmasti isä-poika-illaksi tuollainen tapahtuma on aivan mahtava.. Meillä oli vain hieman ulkopuolinen olo, kun meidän ryhmästä puuttui kaikki alle 10 vuotiaat ja mukana oli vain janoisia aikuisia. Siitä huolimatta arvostan kovasti, että tällainen järjestettiin. Se oli erilaista ohjelmaa, johon ei omatoimisesti olisi tullut lähdettyä.



Kuvien laatu on surkeaa, mutta mielummin näin, kun ei kuvia lainkaan ;)


3. marraskuuta 2013

Asioilla on tapana järjestyä

Elämä on siitä kummallinen kapistus, että kun yksi asia järjestyy parhain päin, se sotkee kaikki muut asiat jollakin tavalla. Koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisi kohdallaan, vaikka periaatteessa olisikin vähään ja helposti tyytyväinen. Mä en ole perusluonteeltani varsinaisesti valittaja, mutta ahdistun helposti epätietoisuuden takia, ja ahdistuksen kautta tulee sitten valitettua. Epätietoisuus taas aiheuttaa muutosvastaisuutta, ja aina kun tulee muutos elämään, olen sitä vastaan riippumatta siitä onko muutos hyvästä vai pahasta.

Tällä kertaa muutos aiheutuu hyvän asian takia. Murat aloittaa huomenna oman alan työt. Onnekas saa tehdä töitä turkiksi Suomessa, ja kaiken lisäksi raasu joutuu matkustamaan jonkin verran työn takia Istanbuliin. Kuulostaa kurjalta, eikö. Ongelma, tai muutos, tässä on se, että työpaikka on toisella paikkakunnalla. Viikon verran on nyt kuumeisesti mietitty, että miten järjestetään asuminen ja elämä ylipäänsä. Muutetaanko molemmat, vai asutaanko eri paikkakunnilla, vai matkustaako Murat täältä joka päivä pari tuntia töihin ja takaisin.

Näin nopealla aikataululla minä en saa töitä järjestymään muualle, eikä tästä asunnostakaan niin vain lähdetä. Joudutaan siis ainakin jonkin aikaa elämään jonkinlaisessa välitilassa, jossa ei tiedetä missä oikeasti asutaan kuukauden päästä. Rankkaa tulee olemaan aivan varmasti riippumatta siitä mikä vaihtoehto lopulta valitaan. Varsinkin fyysinen väsymys iskee molemmille, jos Murat kulkee bussilla töihin, se tietää minullekin kello 5.00 herätyksiä joka aamu. Meiltä kun ei kulje busseja linja-autoasemalle noin aikaisin aamulla. Autoakaan en voi luovuttaa kokonaan miehen käyttöön, koska minun työpaikalle ei pääse lainkaan julkisilla.

Kaiken lisäksi tämä uusi paikkakunta - Helsinki - ei todellakaan houkuta millään tavalla. En ole koskaan halunnut pääkaupunkiseudulle asumaan ja pelkkä ajatus siellä asumisesta tuntuu todella vieraalta ja jopa kamalalta. Helsinki tuntuu kiireiseltä, liian isolta ja jotenkin monimutkaiselta. Mulla on siellä sellainen olo, että olen ulkomailla - tosin jossakin sellaisessa paikassa, missä en haluaisi olla.

Asenne on varmasti suurempi ongelma kuin Helsinki itse. Varmasti pienellä tsempillä saisi Helsinginkin tuntumaan ihan hyvältä vaihtoehdolta. Sitä paitsi en halunnut Turkuunkaan muuttaa, mutta täällä sitä ollaan ja hyvin viihdytään. Kai kaikkeen tottuu. On silti väsyttävä ajatus pistää kaikki taas uusiksi, kun vasta vuosi on elämää täällä takana, ja juuri saatu kaikki muuten kulkemaan omalla hyvällä radallaan. 

Paljon on pohdittavaa, punnittavaa ja tutkittavaa edessä. Jokaisessa vaihtoehdossa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Ei kai sitä auta kuin tehdä listaa plussista ja miinuksista, ja sitä kautta yrittää valita se paras ratkaisu. En tiedä miten se sitten käytännössä oikeasti onnistuu. Uskon kuitenkin isäni viisauteen. Hän aina muistutti, että asioilla on tapana järjestyä.

27. lokakuuta 2013

Villit sinkkupäivät on takana

Poikamiestytön kaksi viikkoinen alkaa olla ohi, ja Murat tulee huomenna kotiin. Aika on mennyt tosi nopeasti, vaikka ensimmäisen viikon jälkeen olinkin sitä mieltä, että nyt riittäisi sinkkuilu. Yritin ensin keksiä kauheasti touhua, mutta lopulta päätin vain olla tekemättä töiden jälkeen mitään.  Halusin kokeilla mitä se on olla vaan ihan yksin, ja toisaalta halusin ainakin yrittää nauttia siitä ajasta, jonka voin käyttää niin kuin haluan eikä tarvitse huomioda toista.

Sain huomata, että meillä ei roskat kävele yksin ulos, eikä astianpesukone tyhjenny ja täyty yksinään. Suklaamuffinsitkaan eivät kadonneet päivän aikana mystisesti pöydältä. Huomasin sellaisenkin, ettei kukaan muu keksi ruokaa, saati sitten valmista sitä. Kaupassa joutui käymään ihan itse, ja vaikka se ei vielä olekaan epänormaalia, niin jouduin kantamaan kaiken yksin autoon, ja autolta kotiin - ja se on epänormaalia. Jouduin myös ihan itse nostamaan ulkovarastosta talvirenkaat autoon, ja sitten taas kesärenkaat varastoon. 30 litran multasäkki sai melkoista pahoinpitelyä ennen kuin se löysi tiensä autosta takapihalle. Jännittävän tv-sarjan kohdalla piti vain halata tiukasti tyynyä, kun ei ollut tukea ja turvaa viereisessä huoneessa. Vaikeinta kuitenkin oli varmaan olla yksin omien ajatusten kanssa, kun niitä ei voinut jakaa. Äitikin oli lomamatkalla, eikä hänelle voinut soittaa, joten kahden viikon aikana olen saanut aikaan omassa päässäni sellaisia kriisejä, että niihin ratkaisun keksimällä, keksii varmastii myös maailmanrauhan. Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin: arvostan taas arjen jakamista toisen kanssa paljon enemmän.

Periaatteessa Murat on kyllä ollut tavoitettavissa kokoajan, ja jos jokin painoi mieltä, olisin kyllä voinut soittaa. Huolet ei kuitenkaan nyt niin vakavia ollut, että olisin halunnut hänen rauhaansa perheen kanssa liikaa häiritä kriiselypuheluilla. WhatsApp on ollut kyllä kovassa käytössä, ja ensimmäisen viikon ajan Viper, kun Muratin oma puhelin ei toiminut. Jostain syystä rekisteröity puhelin oli blokattu niin suomalaisella kuin turkkilaisella sim-kortilla verkosta pois. Asian selvittelyyn meni aikaa bayramin takia, mutta kun Murat vihdoin pääsi asiaa selvittämään, ratkaisuna oli yksinkertainen ohjelmistopäivitys. Jokin Samsung Galaxy S2:sen versioista sekoitti asioita ja koko käyttöjärjestelmä piti päivittää. Sen jälkeen luuri toimikin taas kuin unelma. Puhelut me hoidettiin numeron eteen lisättävillä numeroilla, joiden kanssa kännykästä kännykkään puhelut maksoi 16 senttiä minuutilta. Tietenkin vastaanottajalle näistä tuli kuluja myös, mutta siitä huolimatta puhelut oli edullisia. Ilman tätä kaikkea kaksi viikkoinen olisi ollut varmasti hankalampi, mutta enköhän siitä huolimatta olisi henkiin jäänyt ;) Ihana kuitenkin palata normaaliin arkeen, varsinkin kun uudet tuulet taas puhaltaa. Siitä enemmän myöhemmin.

Nyt pitäisi vielä siivota poikamiestytön elämän jäljet ja sitten voin jäädä jännityksellä odottamaan huomista, miestä ja tuliaisia.

20. lokakuuta 2013

Ajatuksia rasismista

Tämä on aihe, joka varmasti aiheuttaa mielipiteitä suuntaan ja toiseen, ja tästä joku saattaa jopa pahoittaa mielensä. Periaatteessa siksi en haluiaisi aiheesta kirjoittaa, mutta koska kommentoin eräässä blogissa aihetta ja melko lailla sain täystyrmäyksen, en voi olla kirjoittamatta ajatuksiani tarkemmin auki oman blogin puolella. Aiheena on siis rasismi, ja nimenomaan rasismi Suomessa. Mielipiteeni tässä perustuu täysin omiin kokemuksiin ja näkökulmani aiheeseen on tietenkin turkkilaisen. En voi tietää mitä täysin tummaihoiset tai hunnuttautuneet musliminaiset kokevat Suomessa, mutta voin kertoa mitä Suomen rasismi on ollut erään tietyn turkkilaismiehen elämässä.

Rasismi ei ole meillä arkipäivää. Emme kohtaa rasismia päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Murat kyllä muistaisi kertoa, jos jotakin olisi sattunut, koska aihe kuitenkin kiinnostaa molempia. Turussa ei ole tainut sattua mitään rasismiin viittaavaakaan, tai ainakaan mitään sellaista, joka olisi jäänyt mieleen. Verrattuna siis edelliseen kotikaupunkiimme Etelä-Savossa, asiat on täällä paremmin. Ei Savossakaan rasismi päivittäistä ollut, mutta muutaman tapauksen muistan. Ensimmäisenä yhteisenä talvena ohikulkija ärähti "ählämi" - Murat ei silloin edes tiennyt mitä ählämi tarkoittaa, ja sanojakin oli selvästi kehitystasoltaan jälkeen jäänyt. Ei siis siksi, että hihkui ählämiä, vaan ihan hänen kasvoistaan, eleistään ja pukeutumisesta sen pystyi sanomaan, että kehitys ei tällä herralla ollut ihan normaali. Tiesin hänet myös ennalta aiemmasta työstäni. Emme ottaneet sitä suurena loukkauksena - luultavasti kyseinen henkilö ei edes tiennyt mitä teki.  Toinen kerta oli toissa kesänä, kun Murat käveli yöllä kotiin. Ohi ajavasta autosta oli huudettu neekeriä. Sen jälkeen Murat sai mennä aina yövuoroon autolla, vaikka työmatkaa oli vain kilometri. 

Kolmas onkin sitten paikallisen poliisilaitoksen ulkomaalaisasioiden-osasto. Siellä ei tuntunut kuin yhtä ainoata työntekijää kiinnostavan ulkomaalaisten lupa-asiat. Tavallinen opiskelijan jatko-oleskelulupa hakemus roikkui lupatoimiston pöydällä kuukausia - Turun pääpoliisiasemella kun vastaavat hoidetaan parissa viikossa. Työntekijänkin oleskelulupa tuntui olevan vuotta myöhemmin kiven alla, vasta kun heilutteli rasismikorttia, niin alkoi tapahtua. Se oli jotenkin hyvin surullista, että lakia valvova laitos voi käyttäytyä noin. Onneksi näissä asioissa enää tarvitse asioida kyseisen poliisilaitoksen kanssa. Turussa kun tosiaan tuntuu asiat olevan paremmin tässäkin asiassa.

Olemme tietenkin nähneet kadulla lyhtypylväissä monikulttuurisuutta vastustavia tarroja. Olemme lukeneet lehtiä, kuulleet kansanedustajien fiksuja kommentteja maanhanmuutosta, nähneet maahanmuuttokriittisiä keskusteluja. Olen nähnyt kulmien kohottelua, kun olen kertonut seurustelevani turkkilaisen kanssa. Nämä eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet normaaliin arkeen millään lailla.

Näistä kokemuksista huolimatta uskallan siis sanoa, että kyllä turkkilainen saa Suomessa asua ja elää rauhassa kohtaamatta rasismia päivittäin tai viikottain. Tottakai elämä ulkomailla on vaikeampaa kuin omassa kotikolossa, mutta kaikki vaikeudet ei liity rasismiin. Seurasin mielenkiintoista tilannetta asuntoesittelyssä pari viikkoa sitten. Ulkomaalainen mies kyseli niitä näitä välittäjältä ja lopulta alkoi painostamaan, että hänen tulisi saada asunto, koska hänellä on suurin tarve. Välittäjä kertoi, että jokainen kiinnostunut tekee hakemuksen netissä ja hakemusten perusteella valitaan asunnonomistajan vaatimusten mukainen vuokralainen. Mies kävi samantien syyttämään välittäjää rasismista ja syrjinnästä. Jos kaikki tällainen tilastoidaan rasistiseksi, niin ymmärrän kyllä miksi tilastot näyttää rajulta. 

Ymmärtänette, että en missään nimessä väitä, että Suomessa ei ole rasismia. Kyllä täällä on ja välillä erittäin räikeitä esimerkkejä saa lukea niin lehdistä kuin blogeista. Jokainen rasistinen tapaus on surullinen, ne saa kiukkuiseksi ja vihaiseksi, ja yksikin rasistinen teko on liikaa. Mutta vaikka meillä täällä on rasisimia, niin ei Suomi ole kuitenkaan huono paikka ulkomaalaisillekaan asua. Kyllä täällä pärjää ihan hyvin, eikä kauhuskenaariot ole arkipäivää.

Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään, sillä tarkoituksena ei missään nimessä ole väheksyä kenenkään kokemuksia, vaan kertoa omia kokemuksia - ja ehkä antaa toivoa siitä, että ei Suomi ihan rappiolla tässä asiassa ole.

17. lokakuuta 2013

Ylhäinen yksinäisyys

Murat lähti maanantaina Istanbuliin kahdeksi viikoksi. Reissu oli vähän ylläri, mutta kun sattui löytymään edulliset lennot sopivaan aikaan, että hän pääsi viettämään bayramin kotiin, niin eihän siinä tarvinnut kahdesti miettiä. Murat on ollut kotona Turkissa viimeksi lähes kaksi vuotta sitten, joten kyllä hän on myös nämä kaksi viikkoa ansainnutkin. Ja kyllä mies tuntuu nauttivan äidin ruuista ja perheen kanssa vietetystä ajasta!

Olisin tietenkin halunnut mukaan, mutta töistä on vähän hankala järjestää vapaata, varsinkin kun meitä on vain kaksi kokoaikaista töissä ja neljä toimipistettä hoidettavana. Onhan meillä tietenkin osa-aikaisia apuna, mutta heillä on opinnotkin hoidettavana, joten aikaa työlle ei ole kenellekään paljoa. Toisaalta halusin myös tarjota Muratille mahdollisuuden viettää aikaa perheen ja kavereiden kanssa kaikessa rauhassa. Se, että minä en puhu turkkia, tuo aina oman haasteen kaikkeen kommunikointiin ja on varmasti rennompaa kiertää sukulaisia ja tavata kavereita ilman minua. Kaikki kyllä kyselevät mun perään ja anoppi oli harmissaan, etten mennyt, mutta tietenkin tärkeämpää on saada poika kotiin edes hetkeksi :)

Miehen matkassa ei tällä kertaa lähtenyt paljon tuliaisia, koska aika tuli vastaan, eikä yksinkertaisesti keretty tehdä hankintoja. Mä oon myös anopille kantanut jo ainakin puolet Iittalan tuotantoa, joten enää ei sitäkään viitsinyt, vaikka se olisi ollut helppo ja nopea hankkia. Olen jotenkin haksahtanut ajatukseen, että aina kun Turkkiin viedään jotain, niin pitää viedä jotain suomalaista. Ja sitten päädyn aina Iittalaan.

Tällä kertaa Iittalat jäi kauppaan ja päätin leipoa jotakin Muratin matkaan. Ensimmäinen ajatus oli karjalanpiirakat, mutta sitten loppui aika, enkä vain enää kerennyt niitä leipoa. Sen sijaan leivoin sitten omalla reseptillä suklaa-hasselpähkinäkeksejä, ja  kirjoittelin (Muratin avustuksella) myös anopille bayram-kortin. Hän kuulema tykkäsi kovasti saamistaan lahjoista ja arvosti enemmän mun omia tekeleitä, kun Iittalaa, vaikka joka kerta Mariskooli on saanutkin paljon kehuja.  Olisin halunnut lähettää jotain myös Muratin siskojen lapsille, mutta jälleen aika tuli vastaan, enkä kerennyt tehdä hankintoja. Onneksi muksut on niin pieniä, ettei ne vielä ymmärrä tuliaisten päälle.


Mitä taas mun ylhäiseen yksinäisyyteen tulee, niin toistaiseksi olen siitä nauttinut. En ole ollut yksin kotona yli vuoteen paria tuntia kauempaa, joten tämä on vaihteeksi ihan mukavaa. Olen kyllä joka ilta puuhannut jotakin; tiistaina olin viisi tuntia tallilla töiden jälkeen ja eilen värkkäilin talvirenkaita autoon, joten oikeastaan aikaa miettiä ikävää ei ole ollut. Olen niin varma, että viikonloppuna se järkyttävä ikävä sitten iskee, kun on aikaa, eikä normaaleja viikonloppurutiineja. Tai ehkä vedin pohjat jo lentokentällä, kun väänsin itkua kahden viikon takia...

30. syyskuuta 2013

Synttärijuhlat

Ja koska olin niin tohkeissani tuosta ikäkriisistä, unohdin kokonaan postauksen varsinaisen aiheen eli synttärit! Näin sitä vahingossa saa aiheen kahteen postaukseen, vaikka nämä ikäkriisit ja synttärijuhlat piti olla sulassa sovussa samassa viestissä.

Mun synttäreiden vietto alkoi jo lauantaina, kun ihanat ystävät tulivat illalla yllättämään. Olin saanut vihiä jo etukäteen, että jotakin on mahdollisesti tulossa, mutta juhlien - tai illallisen - piti olla yllätys, joten yritin olla mahdollisimman paljon sen oloinen, että olen suunnitellut nukkumaan menoa ihan normaalisti. Ilmeisesti meni läpi. Ystävät saapuivat yhdentoista aikaan illalla. Murat kävi heidät hakemassa, mutta peitetarinana toimi etkot sellaisen Muratin kaverin luona, jonne en olisi missään nimessä ollut muutenkaan menossa mukaan. Ei mitään, kaveri on todella mukava, en vain ole opiskelijabileiden suurin fani. Murat tuli sitten kotiin, kaverit perässä, eikä mun tarvinnut leikkiä yllättänyttä, koska he toi mukanaan itse leivotun jäätävän kokoisena yksisarvisen muotoisen kakun. Olin niin liikuttunut ja yllättynyt, että en osaa edes sanoin kuvailla. Aivan ihania ihmisiä!




Jo pelkkä kakku olisi riittänyt mainiosti, mutta sen lisäksi sain lahjoja (käsilaukun, kauniin hopeakorun ja kakkukuvun) ja kunnon illallisen. Meidän ystäväpiiri on hyvin kansainvälinen ja se näkyi synttärimenussakin, kun pakistanilaiset olivat valmistaneet biryania ja algerialainen börekiä (en muista mikä sano on arabiaksi, mutta se kuulostaa samalta kuin börek ja lopputulostakin on börek). Meillä oli ihan superhauskaa, kun käytiin vertailemaan mitä eläimet sanoo milläkin kielellä. Pöydässä kun oli edustettuna seitsemän eri kieltä: suomi, turkki, venäjä, urdu, arabia, ranska ja englanti. Tiesittekö, että venäläiset koirat sanoo kaf kaf? Tai turkkilaiset lehmät möö? Pienestä asiasta sitä suuren ilon aikaiseksi. Ja tosi aikuismaisia juttuja! Ilta oli aivan ihana ja taisi olla mun ensimmäiset kavereiden järjestemät synttärijuhlat.

Varsinaisen synttäripäivän, eli maanantain, vietin kaksin Muratin kanssa. Töiden jälkeen mentiin intialaiseen Delhi Darbariin syömään itsemme ähkyyn. Chicken pakora alkupalaksi, pääruuaksi Chicken tikka masala ja Beed vindaloo, jälkkäriksi kahvit ja teet sekä turkkilaisia karkkeja. Kyllä, turkulaisessa intialaisessa ravintolassa kahvin, teen ja laskun mukana saatiin turkkilaisia hedelmäkarkkeja! Se ehkä kruunasi koko aterian. Hymy kasvoilla ja maha täynnä sitten kotiin nukkumaan. Toki lahjankin sain, ihanan Versacen Bright Crystal-tuoksun.

Varsin oli onnituneet synttärijuhlat molemmat ja olettaisin, että edessä on vielä ainakin yhden kerran lisää juhlintaa äidin ja muun perheen kanssa. Vanhenemisesta huolimatta olen onnellinen, että minua muistetaan ja juhlitaan :)

29. syyskuuta 2013

Remember you're young only once, but you can be immature forever

Ikäkriisi on itsessään jo sellainen käsite, että en uskonut koskaan potevani sellaista itse missään muodossa. En ole koskaan kokenut, että tietyn ikäiset ihmiset ovat vanhoja tai tietty ikä olisi jotenkin huono asia. Tai että tiettyyn ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa tiettyjä asioita. Mun mielestä äiti on edelleen nuori ja tuntuu enemmän oman ikäiseltä kaverilta, kun itseä huomattavasti vanhemmalta äidiltä. Mummit on mummeja, isoäitejä, mutta ei todellakaan elämän loppupuolta eläviä ihmisiä, vaan ikuisia, itseä vanhempia ja viisaita, mutta ikuisia ihmisiä. Ikä ei ole tuntunut millään tavalla määrittelevän elämää. Vuosia on tullut lisää, joitakin lakiin ja ikärajoihin liittyviä asioita on kumottu vuosia kerryttämällä, mutta muuten elämää on voinut elää niin kuin haluaa, ei niin kuin yleensä mun ikäisen kuuluu. En kyllä vieläkään tiedä miten kuuluisi, mutta ainahan asioita kuuluu tehdä jotenkin ja siihen johonkin verrataan.


25 kuitenkin yllätti ja järkytti. Itkin sunnuntai-iltana, että en halua, että huomenna on mun synttärit ja täytän 25. En ole valms olemaan 25 vuotias, ei tunnu yhtään siltä, että olen jo sen ikäinen. En ole edes tehnyt mitään mitä 25 vuotiaaksi mennessä kuuluu tehdä. Mutta en osannut vastata mitä ne asiat ovat. Olin koko sunnuntai-illan ja maanantaiaamun ahdistunut. Kun en ollut kello kuuteen aamulla mennessä saanut vielä kuin yhden onnittelun, kehitin itsellee kriisin, että olen niin mitätön, että kukaan ei edes onnittele (lopulta iltaan mennessä onnitteluja oli tullut useita kymmeniä, ja veljen lapset soittivat, että saan synttäripiirrustuksen vähän myöhässä). Työpäivän aikana kuitenkin piristyin vähän, vaikka kriiseilin sisäisesti edelleen. Olin päättänyt käyttäytyä kuin aikuinen - silloinkin, kun työkaveri totesi, että elämästäsi on enää jäljellä 2/3.

Kävin miettimään, että mikä tämä tällainen ikäkriisi nyt on, kun en oikeastaan kriiseile siitä, että olen vanha, vaan siitä, että olen 25 vuotias. Ymmärsin, että jossakin omituisessa ajatusmaailmassani, kuvittelen, että 25 vuotiaan kuuluisi käyttäytyä kuin aikuinen (eli miten?) ja tuntea olonsa aikuiseksi (tallilla 13 vuotiaan kanssa puuhastellessa koen enemmin olevan hänen kaveri, kun hänen vähän yli 30 vuotiaan äidin kaveri). 25 vuotiaan pitäisi tietää mitä haluaa elämältä. Minä en tiedä, ja siitä se kriisi syntyi. Pidän tällä hetkellä työstäni, mutta en halua tehdä sitä loppu elämääni. En kuitenkaan tiedä muuta haluaisin tehdä. En tiedä mikä työ on se on minun juttu ja jota voisin kuvitella tekeväni aina. En tiedä milloin haluan perustaa perheen, mutta se on varmaa, että en vielä pitkään aikaan. En edes tiedä aiotaanko asua Suomessa vuoden päästä. Olen aina kuvitellut, että 25 vuotiaani tietää jo ainakin vähän elämän suuntaa ja tekee ratkaisut sitä suuntaa silmällä pitäen. Tällä 25 vuotiaalla ei kuitenkaan ole suuntaa eikä ratkaisuja tehtävänä, vaan iso paha kriisi siitä, että haluaa sen suunnan.

Juttelin aiheesta 10 vuotta vanhemman isoveljeni kanssa ja hän nauroi ja yritti lohduttaa: "ei se aikuinen olo tule vielä tähänkään ikään mennessä". En tiedä lohduttiko vai pelottiko tuo lausahdus, koska olisi todella kivaa, että 10 vuoden päästä en pohdiskele näitä samoja asioita vaan olisin löytänyt sen suunnan. Muuten kyllä voisin pitää periaatteen, ettei aikuinen tarvitse olla koskaan.



Viikko takana 25 vuotiaana olemista, ja kriisi alkaa vähän helpottaa. Kai asiat tapahtuu omalla painollaan, ja oma tie löytyy kuin vahingossa. Tuskin etsimättä, mutta jos ei kuitenkaan metsästää tarvitsisi.

21. syyskuuta 2013

Melkoinen hevosviikko

Lauantaiaamuissa on parasta, että saa juoda kahvinsa ihan rauhassa ja tehdä mitä haluaa. Ja yleensä se on rauhallinen aamu, kun saan rauhassa ajatuksen kanssa kirjoittaa blogia.

Viime viikko oli todella hevospainotteinen, - ja näköjään tämä viikko jatkaa samalla linjalla. Sehän ei suinkaan ole valittamisen aihe, vaan erityisen positiivista, mutta tallilla juokseminen aiheuttaa sitten sen, että ei kerkeä kirjoittamaan mielessä pyöriviä asioita ylös. Olisin halunnut heti viime torstaina jo kirjoittaa ajatuksiani tänne blogiin, mutta töiden jälkeen saa äkkiä itselleen kiireitä aikaan. Syy, miksi halusin kirjoittaa oli tietenkin herra Kari Vepsä. Kävin Vepsän kurssilla keskiviikkoiltana kuuntelemassa ja katsomassa miten hevosia kuuluisia oikeasti käsitellä. Kurssilla sai paljon aihetta ajatella, ja monessa asiassa olinkin Vepsän kanssa samaa mieltä. Välillä tosin tuli sellainen olo, että Vepsästä oli kuoriutumassa potentiaalinen kukkahattusetä. Oli kuitenkin ilo nähdä hänen tapaansa käsitellä hevosta, ja miten nopeasti hevosen kanssa päästiin ongelmasta eroon ihan pienellä treenillä.

Kari Vepsä lastausongelmaisen hevosen kanssa

Vepsän perusajatustahan on, että kaikki lähtee liikkeelle hevosen kanssa johtajuudesta. Hevonen on laumaeläin, mutta myös saaliseläin, ja sen vaistot pakottavat sen miettimään kokoajan kuinka selvitä hengissä. Hevosten lauma on hyvin hierarkinen järjestelmä, eikä yksikään hevonen tottele alamaista. On siis tärkeää, että ihminen on kyseisen lauman johtaja ja näyttää hevosella, että maailmassa on paljon pelottavia juttuja, mutta koska minä en pelkää, sinunkaan ei tarvitse. Vepsän mukaan kuitenkin hevonen on vaikea saada luottamaan ihmiseen, koska ihminen on peto, joka saalistaa. Siksi onkin tärkeää, että ihminen pyrkii tietoisesti ja johdonmukaisesti käyttäytymään kuten hevonen, että hevonen ymmärtää mitä siltä halutaan. Apuvälineinä haluttuun tulokseen käytetään pyöröaitauksessa juoksutusta ja talutusharjoituksia, joissa hevosella luodaan painetta ja kun toivottu käytös saavutetaan, paine hellitetään. Paineella tässä kohtaa tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että hevosella tehdään epämiellyttäväksi ei-toivottu käytös. Kun taas toivottu käytös aiheutta paineen hellittämisen. Paineen ei tarvitse olla fyysistä, vaan se voi olla henkistä, esimerkiksi hevosen lähestymistä tietyllä tavalla pitäisi aiheuttaa painetta ja hevosen reagoinnin. Lyhyesti sanottuna tavoitteena on, että hevonen reagoi ihmisen eleisiin kuten se reagoisi laumassa hevosjohtajaan. Hevosen kuuluisi esimerkiksi juoksuttaessa pyydettäessä kääntyä ympäri kuitenkaan kääntämättä takapuolta juoksuttajaan - johtajaan.



Näitähän piti tietenkin päästä heti kokeilemaan. Vuokrahevoseni on kyllä aina ollut käsiteltäessä äärimmäisen hyväkäytöksinen ja fiksu. Se testaa välillä, kuten poni tammoille on tyypillistä, mutta hänelle ei tarvitse sanoa kuin kerran, että nyt riittää. Oli silti mukava kokeilla mitä mieltä poni on Vepsän talutusharjoituksista ja kumpi meistä oikeasti onkaan johtaja. Kävi heti selväksi, että minähän se pomo olen, vaikka vähän tekisi mieli hangoitella vastaan. Peruutukset narua heiluttamalla onnistui heti, takaosan väistäminen myöskin. Juoksuttaessa vaan poni teki ihan omiaan ja siinä meillä on vielä petraamista. Tosin tallilla ei ollut pyöröaitausta, joten se aiheutti omat haasteensa ja hämmentävät tilanteet ponille. Olen kuitenkin tyytyväinen, että niissä tilanteissa, kun mulla on naru ja riimu niin poni on täysin hanskassa.



Hevosviikko jatkui sitten sunnuntaina Hevoset Stadikalla-tapahtuman merkeissä. Vepsä vilahti sielläkin, mutta luvattu lännenratsastusnäytös oli screeniltä video ja Vepsä istumassa quarter-hevosen selässä. Tämä oli iso pettymys. Muuten tapahtuma kyllä vastasi hevostarjonnalta odotuksia. Saimme nähdä Suomen huippuratsastajia kilparadalla, Suomen huippu-urheilijoita valjakkohevosilla ja Suomen lupauksia kenttäratsastuksen merkeissä. Erityisen iloiseksi meidät sai Sebastian Nummisen kaksoisvoitto. Hän todellakin ansaitsi voittonsa siistillä ja eleettömällä ratsastuksella. Valitettavan usein kuin esteratsastuskilpailussa näkee, että ratsastajan päätavoite on kestää hevosen selässä, ei ratsastaa hyvin. Kyllähän sitä jeesusteipillä satulassa kestää ja tarpeeksi hyvällä ja kalliilla hevosella esteistä yli pääsee, mutta kaunista katsottavaa se ei välttämättä ole. Sebastian Nummisen meno oli kuitenkin miellyttävää ja siistiä katsottavaa.


Alpakka-vauva Hevoset Stadikalla kotieläinnäyttelyssä


Sellaisia hevoshommia ollut viime aikoina. Tänään on edessä synttärijuhlat ja huomenna hevosten Match Show.

10. syyskuuta 2013

Maailman epäkohteliain tyttö

Luin jonkinaikaa sitten Turkki-aiheisella foorumilla keskustelua, jossa länsimaalainen tyttö kysyi neuvoja Turkissa elämiseen, koska hän haluaa mahdollisimman kohtelias eikä loukata ketään. Kyseessä ei ollut tyypillinen lomaromanssin perheen tapaaminen, vaan tyttö oli menossa opiskelemaan Istanbuliin ja asui vaihdon ajan turkkilaisen perheen kanssa. Tytölle ropisi ohjeita ja neuvoja: tee niin ja näin, mutta älä niin ja näin. Käytössäännöt tuntui jatkuvan ja jatkuvan ja jollain tasolla ihmiset odottivat tytön muuttavan koko käytöksensä täysin turkkilaiseksi. Onneksi väliin tuli joku fiksu sanomaan, että ei ole mitään syytä miettiä liikaa mitä voi tai mitä ei voi tehdä. Vaikka turkkilaisilla on omat käytöstapansa ja norminsa, he ovat kuitenkin hyvin ymmärtäväisiä ulkomaalaisia kohtaan tässäkin asiassa. Eräs nainen jopa muistutti, että jos ihmisellä on peruskäytöstavat kunnossa, ei turkkilaiset näe mitään syytä arvostella, vaan he puhuvat mieluummin lämpimästi ihmisestä.

Lista asioista, joita ei pitäisi tehdä sai minut kuitenkin miettimään, että jos minun käytöstavat Turkissa punnittaisiin noiden asioiden perusteella, olisin maailman huonokäytöksisin ihminen. Valitettavasti flunssaisena niistän nenäni perheenjäsenten edessä, syön vasemmalla kädessä kaikesta huolimatta, enkä aina muista rynnätä keittiöön auttamaan (Muratin) äitiä. Siitä huolimatta minusta pidetään paljon enkä käsittääkseni ole määritelty mitenkään huonokäytöksiseksi. Uskaltaisin väittää, että Murat kyllä jossakin vaiheessa mainitsisi, että oletko muuten ajatellut, että voisit tehdä toisin. Ja sikäli, jos käytöstavoissa on huomautettavaa, minulle kyllä saa sanoa. Kukaan ei kuitenkaan ole sanonut - yleiset käytöstavat minulla on kuitenkin on hallussa.

Olen miettinyt myös, että pitääkö meillä vierailevat turkkilaiset minua epäkohteliaana. En ole ennen ajatellut, että heidän tullessa vierailulle, voisin sanoa "hos geldeniz" sen sijaan, että tervehdin heitä muuten. En myöskään ole ajatellut, että minulle luonnollisin tapa pitää vieraita tervetulleina, on antaa heidän olla kuin kotonaan. Turkkilaisesta näkökulmasta tämä on kai vähän hankalaa, kun yleensä vieraita kestitään viimeisen päälle ja emäntä pärjäisi missä tahansa pitopalvelussa tarjoilijana. Meillä toki tarjottavaa on aina, mutta minulle mieleisintä on, että vieras tuntee olonsa kotoisaksi: uskaltaa ottaa itse lisää, napata jääkaapista ketsuppipullon tai ottaa lisää juotavaa.

Näitä aikani pohdittuani, totesin, että varsinaisesti sillä mitä teet tai olet tekemättä ei ole merkitystä. Voit osoittaa vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta muutenkin kuin mukailemalla tiettyjä sääntöjä. En minäkään tuomitse, jos joku ulkomaalainen ei elä täysin suomalaisen tapakulttuurin mukaan, joten miksi minusta sitten ajateltaisiin pahinta. Toki, kun vaihtelevuuden tiedostaa, ei ole mitään syytä miettimättä voisinko tehdä toisin.

Tai sitten.....

Tumblr gifs

11. elokuuta 2013

Pimeät yöt

Niin loma vierähti kuin siivillä. Ensimmäinen lomaviikko tuntui siltä, että en osaa lomailla lainkaan ja kokoajan pitäisi olla jotain tekemistä. Sitten kun lomailun makuun pääsi, niin vielä voisi pari viikkoa ihan kevyesti tätä harrastaa. Huomenna on kuitenkin paluu arkeen ja töihin. Aloitan uudessa vastuullisemmassa tehtävässä, joten tavallaan olen kyllä innoissani töihin paluusta. Muutenkin pidän työstäni, mulla on ihanat työkaverit ja niitä alkaa olla jo ikävä. Loma kuitenkin antaa sellaista liikkumisenvapautta, että mielelläni olisin vielä vähän reissannut. Koti-ikävä pääsi kyllä jo tulemaan, mutta äidin luona jäi käymättä ja mumminkin kanssa olisi voinut viettää useamman päivän.

Loman loppuminen on lapsuudesta asti tiennyt, että syksy on tulossa. En tarkoittanut valita lomaani niin, että loma loppuu koulujen alkuun, mutta niin siinä vai kävi ja fiilis on samanlainen kun muksuna. En ole koskaan pitänyt syksystä, koska se tietää, että talvi on tulossa. Enkä oikein voi sanoa pitäväni talvesta yhtään syksyä enempää. Varpaat kastuu, on kylmä ja harmaata, mutta kaikkein pahinta on pimeys. Synkistely pimeän syksyn ja talven takia yleensä alkaa jo näin elokuussa, kun huomaa, että pimeä tulee jo ennen nukkumaanmenoaikaa. Pimeys saa heti sellaisen olon, että kesä on ohi ja elämästä nauttimisen voi taas pistää talviunille seuraavaksi 10 kuukaudeksi. En tiedä miksi, mutta herään eloon kesällä ja vaivun jonkinlaiseen kiukku-väsyhorrokseen talven ajaksi.



Hassu juttu on, että pimeys ei Turkissa haittaa lainkaan. Johtuukohan se siitä, että siellä elämä jatkuu myös auringonlaskun jälkeen, toisin kuin Suomessa? Ihmiset eivät minun tavoin pakene sisälle peiton alle masentumaan, vaan jatkaa touhuamista siinä missä päivälläkin. Vai johtuuko se siitä, että Turkissa yöt on pimeitä jokaisena vuoden aikana, eikä pimeä yö ole merkki talven tulosta, ja näin ollen ihmiset ei synkisty pimeydestä, vaan ovat omia sosiaalisia itsejään ympärivuoden? Tai ehkä sosiaalisena pysyminen johtuu myös siitä, että vaikka yöt ovat pimeitä, päivä näyttäytyy ihan vuoden ajasta riippumatta. Meillä eletään talvella käytännössä kokoajan pimeässä. Vähempi masentaa ja tekee ihmisestä antisosiaalisen.


Eilen illalla synkistelin kunnolla istumalla ulkona ja katselemalla pimeyttä. Lopulta tajusin, että olen paljain varpain caprihousut jalassa, eikä palella. Havainto numero 1: ei ole kylmä. Sitten ymmärsin, että korviini kantautuva siritys on hepokateista peräisin. Havainto numero 2: hepokatit eivät siritä syksyllä/talvella. Hain kynttilöitä ja mukillisen kuumaakaakaota. Hymy nousi huulille, ja pimeässä istuminen alkoi tuntua ihan mukavalta. Miksi en voisi nauttia lämpimistä pimeistä kesäöistä sen sijaan, että mietin, että kohta näitäkään ei enää ole ennen ensi vuotta?


21. heinäkuuta 2013

Here I am again

Yli vuosi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne sanaakaan. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta ja jopa typerältä. Miksi koskaan lopetin kirjoittamisen, kun rakastan kirjoittamista ihan mistä aiheesta vain? Huomaan, että syynä on ollut työt ja muutokset elämässä. Ja nyt, kun olen ensimmäisellä kesälomalla koskaan, sormet taas syyhyävät kirjoittamaan jotakin, ihan mitä vain!

Jos mietitään vuotta takaperin ja viimeisintä viestiäni, olin silloin ollut pitkään työttömänä ja aloittanut juuri uudessa työssä. Sitten elokuussa muutimme toiselle puolelle Suomea - kauniiseen Suomen Turkuun. Hämmennän vieläkin veljeni 5 vuotiasta poikaa, koska hänen mieletään Turku sijaitsee Turkissa - onhan ne niin kovin samanlaisia nimiä. Poika on tulossa meille ensi viikolla, joten nähtäväksi jää miten suuri pettymys Turku on. Eihän täällä ole polttavan kuuma, palmuja ja uima-allasta. Pojalla kun on kokemusta Turkista; hän on käynyt Bodrumissa ja haluaisi sinne edelleen miesten reissulle isin ja Muratin kanssa.

Pelkästään työt on sellainen tekijä, että se saa minut lamaantumaan, enkä saa aikaiseksi tekstiä. Haluan olla rentoutunut ja virkeä kirjoittaakseni ja aika harvoin töiden ohella sitä olen. Viime kesä siis meni töitä tehdessä ja muuttoa valmistellessa. Ja heti muuton jälkeen sain töitä. Uusi työ, uusi kaupunki ja uusi koti - olin toivottoman väsynyt! Sitten parhaan ystäväni äiti nukkui pois ja vaikka en ystäväni äidin kanssa läheinen ollutkaan, ystävän tuska toi mieleen kaikki itse 12 vuotta aiemmin kokemani. Isäni kun lähti rytinällä onnettomuudessa vuonna 2000. Syksy oli siis rankka ja sitten anoppi tuli kylään kuudeksi viikoksi. Siitä olisi kyllä riittänyt kirjoitettavaa - kulttuurien yhteen törmäämistä, kielimuureja ja vaikka mitä, mutta olin taas niin väsynyt, etten jaksanut. Ja jos olisin jaksanut, en enää halunnut, koska vaikka aika oli vaikeaa, en halunnut missään nimessä loukata ketään. Tuskin anopilla oli yhtään sen helpompaa minun kanssa.

Tuli talvi ja löysin vuokrahevosen, jota käyn edelleen ratsastamassa, en tosin niin usein kuin talvella. Saatoin viettää enemmän aikaa tallilla kuin kotona, mutta hevonen muutti uudelle tallille ja viettää kesällä laidunelämää, joten vuokraajaa ei tarvita niin paljon. Käyn kuitenkin kerran tai kaksi viikossa edelleen. Se on terapiaa se, enemmän kuin kirjoittaminen. Sain jopa Muratinkin ratsastamaan, vaikka katastrofin ainekset olikin käsillä. Tasokas kouluhevonen ja toista kertaa hevosen selässä oleva ihminen ei ole ihan paras mahdollinen yhdistelmä!

Voisin sanoa, että elämäni on nyt asettunut. Minulla on työ, josta pidän. Se ei ehkä ole koulutustani vastaava tai haastavin mahdollinen tehtävä, mutta joka aamu on mukava mennä töihin. Tykkään meidän kodista, olen saanut ystäviä ja vihdoin vuosien etsinnän jälkeen löysin täydellisen vuokrahevosen! Voin rehellisesti sanoa viihtyväni Turussa.

Siitä se ajatus sitten lähti. Elämä on tasapainossa, ehkä voisin taas löytää aikaa blogille. Loma on paras mahdollinen aika aloittaa kirjoittaminen, koska aikaa todellakin on ja olen rento ja virkeä. Jos loman aikana saisi rutiinin, ehkä sitten voisin jatkaa sitä myös loman jälkeen? Toivon sitä todella, koska ajatuksia, joita haluan jakaa löytyy kyllä. Eilenkin mietin, että voi miten mukava olisi kertoa ihmisille iftar-ateriasta, jonka söimme yhdessä ystäviemme kanssa. Pöydässä istui turkkilainen, suomalainen, venäläinen, pakistanialaisia ja algerialainen. Eikö siinä ole monikulttuurisuutta kerrakseen kerrottavaksi?