30. maaliskuuta 2014

Vaalivalvojaiset

Turkissa on tänään ollut paikallisvaalipäivä. Mä odotan vaalien tulosta mielenkiinnolla, koska uskon, että tämän päivän tulos näyttää mihin suuntaan Turkki tulevina vuosina menee. Tässä muutama linkki, joista pääsee livenä seuraamaan miten äänten lasku etenee:

Kartta äänten laskusta ja puolueiden prosenteista
Live Uutisia vaalituloksista


ps.  ilmeisesti vaalien takia Turkissa eletään vielä talviaikaa, eli jos ihmettelet uutisten kellonaikoja, niin ne eivät ole tuntia myöhässä, vaan talviajassa :)

23. maaliskuuta 2014

Asuinpa kerran Alanyassa

Olen ohi mennen maininnut, että olen ollut työharjoittelussa Alanyassa joitakin vuosia sitten. Mun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo useita kertoja, mutta oikeastaan vasta tänä syksynä on tuntunut siltä, että sitä työharjoitteluaikaa pystyy kunnolla analysoimaan ja siitä kirjoittamaan. Kuulostaa kamalan dramaattiselta, vaikka sitä se ei todellakaan ole. Dramattisuus vaan johtuu siitä, että se 2,5kk, jonka Alanyassa vietin, oli todella rankkaa aikaa. Ei työn takia, vaan siksi, että olin vieraassa maassa ihan yksin, ilman varsinaista omaa kotia. Asuin hotellissa, joten ruokailin 77 päivää vain ja ainoastaan ravintoloissa. Ei muuten ole kiva mennä ravintolaan syömään joka ilta yksin. Ystävystyminen ihmisten kanssa oli hankalaa, koska paikallisille olin turisti, eikä paikallisen ja turistin ystävyys vain onnistu. Suomalaiset työkaveritkaan ei auttanut, koska meidän tehtävät oli todella erilaiset ja itsenäiset, ja muut asuivat eri hotellissa kuin minä. He eivät muistaneet aina ilmoitella yhteisistä illanvietoista ja joskus maanantaisin, kun juteltiin työpaikan tarjoamalla aamiaisella, mä kerroin viettäneeni viikonlopun yksin, ja muut kertoivat kuinka olivat porukalla keilaamassa ja syömässä ja niin edelleen. En usko, että kukaan teki sitä ilkeyttään. Heillä vain oli erilainen ryhmädynamiikka jo ihan työtehtävien takia. Olisin varmasti voinut ja saanutkin ystäviä muista ulkomaalaisista, mutta aika oli kuitenkin niin lyhyt, että kovin suurta vaivaa en edes viitsinyt nähdä sosiaalisen elämän puolesta. Enkä kyllä edes tiedä mistä niitä kavereita olisi lähtenyt etsimään, ja kaiken lisäksi olin tuolloin vielä melko ujo ja epävarma, joten soppa oli aika lailla valmis.



Työstä sen verran, ettei kyseessä ollut mikään turismiin liittyvä työ. Turismi mahdollisti työn, mutta en ollut matkatoimistossa töissä, en ollut opas, en kaupassa myyjänä enkä baarissa tai ravintolassa töissä. Tein 9-17 toimistotyötä suomalaiselle yritykselle, meillä vain sattui olemaan 2,5 kuukauden mittainen keikka Alanyaan. Työ liittyi opintoihini ja tein harjoittelusta myös opinnäytetyön.

Työhuone
Vitamiinibaari - päivien piristys!
Elämä Alanyassa vastasi aika lailla sitä mitä olin ajatellutkin. Rakastin aamuja, kun kävelin töihin Atatürk Caddesia, eikä liikkeet olleet vielä auki, eikä järjetön huutelu alkanut. Kadulla näki paljon ihan tavallisia alanyalaisia menossa töihin: naisia jakkupuku päällä juoksemassa kadun yli ja miehiä salkkuineen kiirehtimässä bussiin. Liikenne oli vielä rauhallista, vaikka silti niillä vähilläkin autoilla oli kauhea kiire ja torvet soi. Voin tuntea vieläkin aamun kostean kuumuuden iholla, haistaa mullan tuoksun, kun puistoalueita kasteltiin ja kuulla hiljaa heräävän kaupungin äänet. Vaikka olen aamu-uninen yleensä, Alanyassa nautin eniten aamuista.



Ensimmäiset 5-6 viikkoa, Alanyassa oli tukahduttavan kuuma. Lämpötila nousi yli 40 asteeseen päivällä ja aamuisinkin oli todella kuuma. Työmatkan selvisi vielä hikoamatta, mutta kun pääsi ilmastoituun toimistoon, hiki nousi samantien pintaan ja kaikki näytti lähinnä uitetuilta koirilta. Onneksi tilanne oli sama kaikilla, joten hävetä ei tarvinnut yhtään. Meidän toimisto oli vain vähän ikävä, kun se oli muuten ilmastoitu, mutta vessaan asti ilmastointi ei ylettänyt. Vessassa oli siis ihan hirveä kuuma kosteus ja kaikki kyllä tiesi milloin kukakin on vessassa piipahtanut. Onneksi siinä tilanne oli kaikilla sama, eikä hävetä tarvinnut, mutta olihan se vähän kiusallista.
Iltapäivällä sitten, kun vaelsi töistä hotellille, kuumuus oli vielä pahempaa ulkona. Huoneeseen kun pääsi, mielessä ei ollut mitään muuta kuin suihku ja ilmastointi. Vasta sitten pystyi ajattelemaan ruokaa ja syömistä, vaikka taas huoneesta ulos astuessa, hiki kasteli välittömästi. Hullua, että nautin siitä silti joka sekuntti. Kuumuus oli parhaita puolia koko reissun aikana.



Myöhään illalla otin usein koneen kainaloon ja hipsuttelin hotellin aulaan juttelemaan poikaystävän kanssa Skypessä. Ensimmäisen viiden viikon jälkeen sain vaihdettua sitten huoneen ja netti alkoi pelata huoneessakin. Se tosin katosi viimeisiksi viikoiksi, ja olin jälleen hotellin aulan vakiokalustoa iltaisin. Niinä iltoina, kun hotellin netti kaatui kokonaan, meni lähiravintolaan istumaan koko illaksi. Olin varmasti muista turisteista melko säälittävä, kun istuin yksin ravintolan nurkassa läppärin kanssa ja join taukoamatta pahaa kahvia. Meidän tilanne oli vähän koominen kaikella tapaa, koska mun turkkilainen avomies oli Suomessa tekemässä opinnäytetyötä, ja minä itse Turkissa tekemässä omaa opinnäytetyötä. No, miksi mennä sieltä mistä aita on matalin...



Huomasin Alanyassa, että huutelu ja huomion kerjääminen lakkasi, kun kertoi asuvansa Alanyassa ja olevansa siellä töissä. Vielä, kun lisäsi, että mies on turkkilainen, niin alkoi hetkellisesti tuntua siltä, että minua kohdeltiin ihmisenä, eikä mahdollisena raha-automaattina. Joidenkin ihmisten kanssa saattoi jopa pieniä hetkiä jutella, kuten normaalisti ihmiset juttelevat toisilleen. Ne oli virkistäviä keskusteluja. Muuten olin kyllä todella yksin ja yksinäinen. Ensimmäiset viikot vietin aivan kamalassa hotellihuoneessa, ja olin jo valmis pakkaamaan laukut ja lentämään kotiin. Huoneessa olo ahdisti ja olin kokoajan levoton, mutta yksin ei kovin pitkiä aikoja viitsinyt iltaisin ulkona hengailla. Onneksi sain sitten vaihdettua huoneen viihtyisämpään, koska vaihdon jälkeen tajusin miten suuri merkitys "kodilla" oli. Uudessa huoneessa oli kiva olkkari ja iso parveke, joten illat ei tuntunut ollenkaan ikäviltä siellä.

Turkin kieltä opin yllättävän paljon matkan aikana, vaikka pääasiassa työskentelin suomalaisten kanssa ja muuten oli helppo vain keskustella englanniksi. Eteen kuitenkin tuli tilanteita, joissa toinen osapuoli puhui vain turkkia ja omaksi ilokseni huomasin pärjääväni lyhyissä keskusteluissa ihan hyvin! Kyseessä siis oli kaupan kassan kanssa muutaman sanan vaihto, tai pesulan tätin kanssa keskustelu. Huvittavaa tosin oli, että pesulan täti puhui vain turkkia ja saksaa, ja vaikka vastailin hänelle turkiksi, hän sitkeästi puhui saksaa. Se oli hieman ongelmallista, koska turkki sujuu minulta paremmin kuin saksa. Posiitivista tässä oli, että opinpa samalla reissulla sitten muutaman ilmaisun myös saksaksi...



Kerrottavaa reissusta olisi vielä vaikka kuinka paljon, joten tässä vaiheessa on parasta viheltää peli poikki ja jatkaa toisessa postauksessa. Tämä oli tällaista yleistä lätinää, lämmittelyä. Seuraavissa jaksoissa kerron vielä kaikista niistä reissuista ja retkistä, joita matkan aikana tehtiin, ja joista tuli ikimuistoisia omassa tavallisuudessaan.

11. maaliskuuta 2014

Maailman paras hevonen

Olen harrastanut ratsastusta pian 20 vuotta ja olen ollut tekemisissä todella monen erilaisen hevosen kanssa. Mulla on ollut useita hoitohevosia, vuokrahevosia ja ihastuksen kohteita, mutta koskaan aiemmin ei ole tullut sellaista oloa, että teen kaikkeni tuon hevosen eteen. En täysin myöskään ymmärtänyt, mitä toiset tarkoittivat, kun sanoivat hevosen olevan "elämäni hevonen". En ymmärtänyt miten eläimissä yksilö voi olla ylitse muiden. Hevoset on kuitenkin hevosia, jokainen yksilöitä, mutta eikö hevostytölle kuitenkin tärkeintä ole hevoset, eikä vain yksi yksilö. En ymmärtänyt ja ihmettelin, mutta nyt ymmärrän, kun koin sen itse. Yhtäkkiä tuli ahaa-elämys, että tuo hevonenhan on mulle lähes kaikkea. Pyöritän elämääni hevosen ympärillä: tallipäivien takia siirtyy kaikki muu. Huolestuttavinta ehkä on, että yksi syy miksi jäin Turkuun mieheen muuttaessa Helsinkiin, oli juuri tämä kyseinen hevonen. Sanoinko juuri, että hevonen meni miehen edelle? Niin taisi tavallaan olla, vaikka painoihan vaakakupissa paljon muutakin. Voisiko sanoa, että kyseessä on elämäni hevonen? Voi kyllä, eikä vain siksi, että pyöritän elämääni karvakorvan takia, vaan myös siksi, että kyseinen hevonen on kaunein, osaavin ja herttaisin hevonen, jonka olen koskaan tavannut. Olen rakastunut hevoseen.


Elämäni hevonen on 10 vuotias welsh part bred-tamma Roosa (tai minulle Poni). Hän on musta, pitkä jalkainen kaunotar, jolla on ponin pää ja ponin luonne. Hän on itsepäinen, ylimielinen ja vähän idiootti välillä, mutta hyvinä hetkinään, joita on enemmän kuin huonoja,  maailman kiltein, seurallisin ja ihmisrakkain. Hän ei lämpene nopeasti ja tarvitsee oman aikansa tottua uusiin ihmisiin, mutta kun omakseen ottaa, niin omanaan pitää. Leikisti säännöt unohtuu välillä, ja aina ei huvita totella. Poni sählää ja säheltää, säikkyy ja säpsyy, mutta jos hänen kanssa on rauhassa, hänkin rauhoittuu. Roosa ei ole ihanteellinen maastoratsu, koska maastossa on liikaa kaikkea jännää, kuten heiluvia puunlehtiä ja lentäviä pikkulintuja. Kouluratsuna hän on upea liikkeinen ballerina, tasona helppo A, mutta rahkeet riittäisi vaativiinkin luokkiin. Esteillä hän pärjää ja on luotettava, vaikka esteratsunura on vasta alkumetreillä. Ratsastajaa hän opettaa ratsastamaan oikein, ja jos teet pienenkin virheen, hän kyllä huomauttaa. Hän liikkuu oikein, kun pyydät oikein, ja väärin, kun jäät matkustamaan. Roosa on niitä hevospiirien kuuluisia "opetusmestareita", vaikka hänen selkään ei ikinä voi aloittelijaa laittaa.



Tiedän tiedän, hevonen ei ole hän, vaan se. Häneksi kuitenkin kutsun, koska kyseessä on täysin yksilöllinen ja omalaatuinen persoona, jolla vain sattuu olemaan neljä jalkaa, turpa ja vähän enemmän kokoa kuin tavallisella ystävällä. Kyllä, kutsun tätä elämäni hevosta myös ystäväksi. Hevostyttöjen ajatusmaailmaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut vastaavaa. Myönnän olevani parantumaton heppahöperö, ja hevosten suhteen vähän kaheli. Tämä hevonen painaa paljon vaakakupissa, kun teen elämässä ratkaisuja, mutta koska en omista hevosta, ymmärrän kyllä, että siitä joutuu joskus luopumaan. Siinä vaiheessa, kun kaikki muut asiat on järjestyksessä Helsingissä, niin hevonen jää ja minä muutan. Roosan kenkiä on vaikea toisen ponin ikinä täyttää, mutta hevosia tulee ja hevosia menee. Mies on kuitenkin tärkeämpi.

Seuraavassa postauksessa palataan aiheeseen Turkki. Postaus Alanyasta on kuvia vaille valmis, mutta kuvat ovat kotona toisella läppärillä. Kunhan palaan talvilomalta kotiin, päästään taas turkkilaisiin ajatuksiin.