30. syyskuuta 2013

Synttärijuhlat

Ja koska olin niin tohkeissani tuosta ikäkriisistä, unohdin kokonaan postauksen varsinaisen aiheen eli synttärit! Näin sitä vahingossa saa aiheen kahteen postaukseen, vaikka nämä ikäkriisit ja synttärijuhlat piti olla sulassa sovussa samassa viestissä.

Mun synttäreiden vietto alkoi jo lauantaina, kun ihanat ystävät tulivat illalla yllättämään. Olin saanut vihiä jo etukäteen, että jotakin on mahdollisesti tulossa, mutta juhlien - tai illallisen - piti olla yllätys, joten yritin olla mahdollisimman paljon sen oloinen, että olen suunnitellut nukkumaan menoa ihan normaalisti. Ilmeisesti meni läpi. Ystävät saapuivat yhdentoista aikaan illalla. Murat kävi heidät hakemassa, mutta peitetarinana toimi etkot sellaisen Muratin kaverin luona, jonne en olisi missään nimessä ollut muutenkaan menossa mukaan. Ei mitään, kaveri on todella mukava, en vain ole opiskelijabileiden suurin fani. Murat tuli sitten kotiin, kaverit perässä, eikä mun tarvinnut leikkiä yllättänyttä, koska he toi mukanaan itse leivotun jäätävän kokoisena yksisarvisen muotoisen kakun. Olin niin liikuttunut ja yllättynyt, että en osaa edes sanoin kuvailla. Aivan ihania ihmisiä!




Jo pelkkä kakku olisi riittänyt mainiosti, mutta sen lisäksi sain lahjoja (käsilaukun, kauniin hopeakorun ja kakkukuvun) ja kunnon illallisen. Meidän ystäväpiiri on hyvin kansainvälinen ja se näkyi synttärimenussakin, kun pakistanilaiset olivat valmistaneet biryania ja algerialainen börekiä (en muista mikä sano on arabiaksi, mutta se kuulostaa samalta kuin börek ja lopputulostakin on börek). Meillä oli ihan superhauskaa, kun käytiin vertailemaan mitä eläimet sanoo milläkin kielellä. Pöydässä kun oli edustettuna seitsemän eri kieltä: suomi, turkki, venäjä, urdu, arabia, ranska ja englanti. Tiesittekö, että venäläiset koirat sanoo kaf kaf? Tai turkkilaiset lehmät möö? Pienestä asiasta sitä suuren ilon aikaiseksi. Ja tosi aikuismaisia juttuja! Ilta oli aivan ihana ja taisi olla mun ensimmäiset kavereiden järjestemät synttärijuhlat.

Varsinaisen synttäripäivän, eli maanantain, vietin kaksin Muratin kanssa. Töiden jälkeen mentiin intialaiseen Delhi Darbariin syömään itsemme ähkyyn. Chicken pakora alkupalaksi, pääruuaksi Chicken tikka masala ja Beed vindaloo, jälkkäriksi kahvit ja teet sekä turkkilaisia karkkeja. Kyllä, turkulaisessa intialaisessa ravintolassa kahvin, teen ja laskun mukana saatiin turkkilaisia hedelmäkarkkeja! Se ehkä kruunasi koko aterian. Hymy kasvoilla ja maha täynnä sitten kotiin nukkumaan. Toki lahjankin sain, ihanan Versacen Bright Crystal-tuoksun.

Varsin oli onnituneet synttärijuhlat molemmat ja olettaisin, että edessä on vielä ainakin yhden kerran lisää juhlintaa äidin ja muun perheen kanssa. Vanhenemisesta huolimatta olen onnellinen, että minua muistetaan ja juhlitaan :)

29. syyskuuta 2013

Remember you're young only once, but you can be immature forever

Ikäkriisi on itsessään jo sellainen käsite, että en uskonut koskaan potevani sellaista itse missään muodossa. En ole koskaan kokenut, että tietyn ikäiset ihmiset ovat vanhoja tai tietty ikä olisi jotenkin huono asia. Tai että tiettyyn ikään mennessä olisi pitänyt saavuttaa tiettyjä asioita. Mun mielestä äiti on edelleen nuori ja tuntuu enemmän oman ikäiseltä kaverilta, kun itseä huomattavasti vanhemmalta äidiltä. Mummit on mummeja, isoäitejä, mutta ei todellakaan elämän loppupuolta eläviä ihmisiä, vaan ikuisia, itseä vanhempia ja viisaita, mutta ikuisia ihmisiä. Ikä ei ole tuntunut millään tavalla määrittelevän elämää. Vuosia on tullut lisää, joitakin lakiin ja ikärajoihin liittyviä asioita on kumottu vuosia kerryttämällä, mutta muuten elämää on voinut elää niin kuin haluaa, ei niin kuin yleensä mun ikäisen kuuluu. En kyllä vieläkään tiedä miten kuuluisi, mutta ainahan asioita kuuluu tehdä jotenkin ja siihen johonkin verrataan.


25 kuitenkin yllätti ja järkytti. Itkin sunnuntai-iltana, että en halua, että huomenna on mun synttärit ja täytän 25. En ole valms olemaan 25 vuotias, ei tunnu yhtään siltä, että olen jo sen ikäinen. En ole edes tehnyt mitään mitä 25 vuotiaaksi mennessä kuuluu tehdä. Mutta en osannut vastata mitä ne asiat ovat. Olin koko sunnuntai-illan ja maanantaiaamun ahdistunut. Kun en ollut kello kuuteen aamulla mennessä saanut vielä kuin yhden onnittelun, kehitin itsellee kriisin, että olen niin mitätön, että kukaan ei edes onnittele (lopulta iltaan mennessä onnitteluja oli tullut useita kymmeniä, ja veljen lapset soittivat, että saan synttäripiirrustuksen vähän myöhässä). Työpäivän aikana kuitenkin piristyin vähän, vaikka kriiseilin sisäisesti edelleen. Olin päättänyt käyttäytyä kuin aikuinen - silloinkin, kun työkaveri totesi, että elämästäsi on enää jäljellä 2/3.

Kävin miettimään, että mikä tämä tällainen ikäkriisi nyt on, kun en oikeastaan kriiseile siitä, että olen vanha, vaan siitä, että olen 25 vuotias. Ymmärsin, että jossakin omituisessa ajatusmaailmassani, kuvittelen, että 25 vuotiaan kuuluisi käyttäytyä kuin aikuinen (eli miten?) ja tuntea olonsa aikuiseksi (tallilla 13 vuotiaan kanssa puuhastellessa koen enemmin olevan hänen kaveri, kun hänen vähän yli 30 vuotiaan äidin kaveri). 25 vuotiaan pitäisi tietää mitä haluaa elämältä. Minä en tiedä, ja siitä se kriisi syntyi. Pidän tällä hetkellä työstäni, mutta en halua tehdä sitä loppu elämääni. En kuitenkaan tiedä muuta haluaisin tehdä. En tiedä mikä työ on se on minun juttu ja jota voisin kuvitella tekeväni aina. En tiedä milloin haluan perustaa perheen, mutta se on varmaa, että en vielä pitkään aikaan. En edes tiedä aiotaanko asua Suomessa vuoden päästä. Olen aina kuvitellut, että 25 vuotiaani tietää jo ainakin vähän elämän suuntaa ja tekee ratkaisut sitä suuntaa silmällä pitäen. Tällä 25 vuotiaalla ei kuitenkaan ole suuntaa eikä ratkaisuja tehtävänä, vaan iso paha kriisi siitä, että haluaa sen suunnan.

Juttelin aiheesta 10 vuotta vanhemman isoveljeni kanssa ja hän nauroi ja yritti lohduttaa: "ei se aikuinen olo tule vielä tähänkään ikään mennessä". En tiedä lohduttiko vai pelottiko tuo lausahdus, koska olisi todella kivaa, että 10 vuoden päästä en pohdiskele näitä samoja asioita vaan olisin löytänyt sen suunnan. Muuten kyllä voisin pitää periaatteen, ettei aikuinen tarvitse olla koskaan.



Viikko takana 25 vuotiaana olemista, ja kriisi alkaa vähän helpottaa. Kai asiat tapahtuu omalla painollaan, ja oma tie löytyy kuin vahingossa. Tuskin etsimättä, mutta jos ei kuitenkaan metsästää tarvitsisi.

21. syyskuuta 2013

Melkoinen hevosviikko

Lauantaiaamuissa on parasta, että saa juoda kahvinsa ihan rauhassa ja tehdä mitä haluaa. Ja yleensä se on rauhallinen aamu, kun saan rauhassa ajatuksen kanssa kirjoittaa blogia.

Viime viikko oli todella hevospainotteinen, - ja näköjään tämä viikko jatkaa samalla linjalla. Sehän ei suinkaan ole valittamisen aihe, vaan erityisen positiivista, mutta tallilla juokseminen aiheuttaa sitten sen, että ei kerkeä kirjoittamaan mielessä pyöriviä asioita ylös. Olisin halunnut heti viime torstaina jo kirjoittaa ajatuksiani tänne blogiin, mutta töiden jälkeen saa äkkiä itselleen kiireitä aikaan. Syy, miksi halusin kirjoittaa oli tietenkin herra Kari Vepsä. Kävin Vepsän kurssilla keskiviikkoiltana kuuntelemassa ja katsomassa miten hevosia kuuluisia oikeasti käsitellä. Kurssilla sai paljon aihetta ajatella, ja monessa asiassa olinkin Vepsän kanssa samaa mieltä. Välillä tosin tuli sellainen olo, että Vepsästä oli kuoriutumassa potentiaalinen kukkahattusetä. Oli kuitenkin ilo nähdä hänen tapaansa käsitellä hevosta, ja miten nopeasti hevosen kanssa päästiin ongelmasta eroon ihan pienellä treenillä.

Kari Vepsä lastausongelmaisen hevosen kanssa

Vepsän perusajatustahan on, että kaikki lähtee liikkeelle hevosen kanssa johtajuudesta. Hevonen on laumaeläin, mutta myös saaliseläin, ja sen vaistot pakottavat sen miettimään kokoajan kuinka selvitä hengissä. Hevosten lauma on hyvin hierarkinen järjestelmä, eikä yksikään hevonen tottele alamaista. On siis tärkeää, että ihminen on kyseisen lauman johtaja ja näyttää hevosella, että maailmassa on paljon pelottavia juttuja, mutta koska minä en pelkää, sinunkaan ei tarvitse. Vepsän mukaan kuitenkin hevonen on vaikea saada luottamaan ihmiseen, koska ihminen on peto, joka saalistaa. Siksi onkin tärkeää, että ihminen pyrkii tietoisesti ja johdonmukaisesti käyttäytymään kuten hevonen, että hevonen ymmärtää mitä siltä halutaan. Apuvälineinä haluttuun tulokseen käytetään pyöröaitauksessa juoksutusta ja talutusharjoituksia, joissa hevosella luodaan painetta ja kun toivottu käytös saavutetaan, paine hellitetään. Paineella tässä kohtaa tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että hevosella tehdään epämiellyttäväksi ei-toivottu käytös. Kun taas toivottu käytös aiheutta paineen hellittämisen. Paineen ei tarvitse olla fyysistä, vaan se voi olla henkistä, esimerkiksi hevosen lähestymistä tietyllä tavalla pitäisi aiheuttaa painetta ja hevosen reagoinnin. Lyhyesti sanottuna tavoitteena on, että hevonen reagoi ihmisen eleisiin kuten se reagoisi laumassa hevosjohtajaan. Hevosen kuuluisi esimerkiksi juoksuttaessa pyydettäessä kääntyä ympäri kuitenkaan kääntämättä takapuolta juoksuttajaan - johtajaan.



Näitähän piti tietenkin päästä heti kokeilemaan. Vuokrahevoseni on kyllä aina ollut käsiteltäessä äärimmäisen hyväkäytöksinen ja fiksu. Se testaa välillä, kuten poni tammoille on tyypillistä, mutta hänelle ei tarvitse sanoa kuin kerran, että nyt riittää. Oli silti mukava kokeilla mitä mieltä poni on Vepsän talutusharjoituksista ja kumpi meistä oikeasti onkaan johtaja. Kävi heti selväksi, että minähän se pomo olen, vaikka vähän tekisi mieli hangoitella vastaan. Peruutukset narua heiluttamalla onnistui heti, takaosan väistäminen myöskin. Juoksuttaessa vaan poni teki ihan omiaan ja siinä meillä on vielä petraamista. Tosin tallilla ei ollut pyöröaitausta, joten se aiheutti omat haasteensa ja hämmentävät tilanteet ponille. Olen kuitenkin tyytyväinen, että niissä tilanteissa, kun mulla on naru ja riimu niin poni on täysin hanskassa.



Hevosviikko jatkui sitten sunnuntaina Hevoset Stadikalla-tapahtuman merkeissä. Vepsä vilahti sielläkin, mutta luvattu lännenratsastusnäytös oli screeniltä video ja Vepsä istumassa quarter-hevosen selässä. Tämä oli iso pettymys. Muuten tapahtuma kyllä vastasi hevostarjonnalta odotuksia. Saimme nähdä Suomen huippuratsastajia kilparadalla, Suomen huippu-urheilijoita valjakkohevosilla ja Suomen lupauksia kenttäratsastuksen merkeissä. Erityisen iloiseksi meidät sai Sebastian Nummisen kaksoisvoitto. Hän todellakin ansaitsi voittonsa siistillä ja eleettömällä ratsastuksella. Valitettavan usein kuin esteratsastuskilpailussa näkee, että ratsastajan päätavoite on kestää hevosen selässä, ei ratsastaa hyvin. Kyllähän sitä jeesusteipillä satulassa kestää ja tarpeeksi hyvällä ja kalliilla hevosella esteistä yli pääsee, mutta kaunista katsottavaa se ei välttämättä ole. Sebastian Nummisen meno oli kuitenkin miellyttävää ja siistiä katsottavaa.


Alpakka-vauva Hevoset Stadikalla kotieläinnäyttelyssä


Sellaisia hevoshommia ollut viime aikoina. Tänään on edessä synttärijuhlat ja huomenna hevosten Match Show.

10. syyskuuta 2013

Maailman epäkohteliain tyttö

Luin jonkinaikaa sitten Turkki-aiheisella foorumilla keskustelua, jossa länsimaalainen tyttö kysyi neuvoja Turkissa elämiseen, koska hän haluaa mahdollisimman kohtelias eikä loukata ketään. Kyseessä ei ollut tyypillinen lomaromanssin perheen tapaaminen, vaan tyttö oli menossa opiskelemaan Istanbuliin ja asui vaihdon ajan turkkilaisen perheen kanssa. Tytölle ropisi ohjeita ja neuvoja: tee niin ja näin, mutta älä niin ja näin. Käytössäännöt tuntui jatkuvan ja jatkuvan ja jollain tasolla ihmiset odottivat tytön muuttavan koko käytöksensä täysin turkkilaiseksi. Onneksi väliin tuli joku fiksu sanomaan, että ei ole mitään syytä miettiä liikaa mitä voi tai mitä ei voi tehdä. Vaikka turkkilaisilla on omat käytöstapansa ja norminsa, he ovat kuitenkin hyvin ymmärtäväisiä ulkomaalaisia kohtaan tässäkin asiassa. Eräs nainen jopa muistutti, että jos ihmisellä on peruskäytöstavat kunnossa, ei turkkilaiset näe mitään syytä arvostella, vaan he puhuvat mieluummin lämpimästi ihmisestä.

Lista asioista, joita ei pitäisi tehdä sai minut kuitenkin miettimään, että jos minun käytöstavat Turkissa punnittaisiin noiden asioiden perusteella, olisin maailman huonokäytöksisin ihminen. Valitettavasti flunssaisena niistän nenäni perheenjäsenten edessä, syön vasemmalla kädessä kaikesta huolimatta, enkä aina muista rynnätä keittiöön auttamaan (Muratin) äitiä. Siitä huolimatta minusta pidetään paljon enkä käsittääkseni ole määritelty mitenkään huonokäytöksiseksi. Uskaltaisin väittää, että Murat kyllä jossakin vaiheessa mainitsisi, että oletko muuten ajatellut, että voisit tehdä toisin. Ja sikäli, jos käytöstavoissa on huomautettavaa, minulle kyllä saa sanoa. Kukaan ei kuitenkaan ole sanonut - yleiset käytöstavat minulla on kuitenkin on hallussa.

Olen miettinyt myös, että pitääkö meillä vierailevat turkkilaiset minua epäkohteliaana. En ole ennen ajatellut, että heidän tullessa vierailulle, voisin sanoa "hos geldeniz" sen sijaan, että tervehdin heitä muuten. En myöskään ole ajatellut, että minulle luonnollisin tapa pitää vieraita tervetulleina, on antaa heidän olla kuin kotonaan. Turkkilaisesta näkökulmasta tämä on kai vähän hankalaa, kun yleensä vieraita kestitään viimeisen päälle ja emäntä pärjäisi missä tahansa pitopalvelussa tarjoilijana. Meillä toki tarjottavaa on aina, mutta minulle mieleisintä on, että vieras tuntee olonsa kotoisaksi: uskaltaa ottaa itse lisää, napata jääkaapista ketsuppipullon tai ottaa lisää juotavaa.

Näitä aikani pohdittuani, totesin, että varsinaisesti sillä mitä teet tai olet tekemättä ei ole merkitystä. Voit osoittaa vieraanvaraisuutta ja kohteliaisuutta muutenkin kuin mukailemalla tiettyjä sääntöjä. En minäkään tuomitse, jos joku ulkomaalainen ei elä täysin suomalaisen tapakulttuurin mukaan, joten miksi minusta sitten ajateltaisiin pahinta. Toki, kun vaihtelevuuden tiedostaa, ei ole mitään syytä miettimättä voisinko tehdä toisin.

Tai sitten.....

Tumblr gifs