25. marraskuuta 2013

Muutoksen tuulia jälleen kerran

Parin viikon hiljaiselo hurahti ihan huomaamatta, eikä se ole johtunut siitä, etteikö olisi mitään kerrottavaa - päinvastoin! Tässä on ollut niin paljon ajattelemista ja pohtimista, elämän uudelleen järjestelyä ja suunnittelua, ettei kerta kaikkiaan voimat ole enää riittänyt pistämään ajatuksia sanoiksi. 

Jo ensimmäisen miehen työviikon aikana kävi selväksi, että Turusta Helsinkiin matkustaminen päivittäin on aivan liian rankkaa. Joka aamu, kun heräsin 4.30 viemään miestä bussille, päätin, että todellakin irtisanon itseni ja muutan Helsinkiin. Tällaisesta elämänrytmistä tule yhtään mitään! Päivän mittaan töissä sitten mieli aina muuttui: työn, työkavereiden ja harrastusten kokonaan uudelleen järjestäminen tuntui ihan mahdottomalta. Kävin tätä rumbaa läpi viikon - joka aamu heräsin muutto haluisena ja illalla menin nukkumaan toivoen, ettei tarvitsisi muuttaa. Mies osasi sitten tehdä päätöksiä paremmin kuin minä. Toisen työviikon alkupuolella hänellä oli yksiö katsottuna Helsingistä, seuraavalla viikolla tehtiin vuokrasopimus ja eilen sitten muutettiin Murat Helsinkiin. 

Päätös siitä, että minä jään Turkuun muodostui enemmän vahingossa kuin tarkoituksella. Pallottelisin varmasti vieläkin kahden vaiheella, ellei Murat olisi tässä asiassa ottanut ohjia käteen. Olin hyvin haluton muuttamaan Helsinkiin, toisaalta olen edelleen hyvin haluton asumaan erillään. Loppujen lopuksi näin on varmaan aluksi kuitenkin parasta. Minulla on kuitenkin vakituinen työsuhde, täydet lomat, loistavat työkaverit ja ystäviä Turussa. Miehen työsopimus on alustavasti vuoden määräaikainen, joten ensi syksystä taas ei voi varmasti tietää. Olisi vähän lyhytnäköistä pistää nyt kaikki uusiksi vauhdilla. Mielummin katsellaan rauhassa. Voihan se olla, ettei hän edes viihdy vuotta kauempaa tuossa työssä tai jostakin syystä työsopimus ei jatku. Näistä kun ei ikinä tiedä!

Nyt on vaan todella kummallinen olo. Meidän 3h+keittiöstä yksi huone ammottaa tyhjyyttä. Se oli "Muratin huone", lähinnä siis työ- ja vierashuone, jossa oli mukavat olosuhteet opiskella rauhassa. Sieltä tavarat lähtivät Helsinkiin, eikä ikkunoissa ole edes verhoja. Eilen illalla, kun tulin kotiin Helsingistä, oli pakko vetää vain ovi kiinni ja kieltää huoneen olemassa olo. Tiedän, olen hölmö, kun eihän tässä olla kuin 4-5 yötä viikossa eri osoitteissa ja välimatkakin on vain 160 kilometriä. Asiat voisi siis olla huonomminkin, mutta ei se silti helppoa ole. 

Ollaan siitä poikkeuksellinen monikulttuurinen pari, että yleensä suhteen kehittymisen vaiheet on muilla ihan päinvastaiset. Ensin tutustutaan ja eletään kaukosuhteessa, sitten muutetaan samaan maahan ja yhteiseen kotiin. Me ollaan asuttu yhdessä melkein koko seurusteluajan ja nyt 4,5 vuoden jälkeen muutetaan erilleen. Ihan pöhköä, ja näin sanottuna kuulostan ihan idiootilta, kun jäin tänne. Mutta tällä aikataululla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta siirtää mun elämää Helsinkiin järkevästi. Ja taas mies ei olisi jaksanut reissaamista enää yhtään viikkoa.

Tämä kaikki tietää myös sitä, että tämä kolmio on todellakin liian iso ja kallis yhdelle ihmisille. Olen kuumeisesti yrittänyt löytää kotia Turusta, ja pari asuntotarjoustakin olen saanut, mutta yksikään niistä ei ole tuntunut siltä, että tuosta tulee minun koti. Kaiken lisäksi ne ovat olleet budjetin yläkantilla, joten olen sitten surutta hylännyt tarjoukset. Asunnon etsintä vain on piinallista, kun kaikki alkaa näyttää samalta, eikä mikään näytä potentiaaliselta. Asunnot ja osoitteet menee sekaisin ja pyörii päässä yhtenä sekasortona. Olen kyllästynyt jo monta kertaa ja silti aloittanut alusta. Olen repinyt hiuksia päästä, luovuttanut, kiukutellut ja manannut. Mikään ei kuitenkaan auta, koska meillä on vain tämä viikko aikaa löytää uusi koti. Tästä asunnosta on nimittäin päästävä eroon mahdollisimman pian ja irtisanomisaika on yksi kalenterikuukausi.

Sellaista tänne. Vähän on nuppi sekaisin ja alkaa tulla yleinen väsymys kaikkiin muutoksiin. Yleensäkään kun en pidä muutoksista yhtään. Kaiken lisäksi sillä aikaa, kun vein Muratia Helsinkiin, Turkuun oli tullut talvi. Pitäisiköhän se käsittää universumin tapana yrittää piristää vai masentaa entisestään?



10. marraskuuta 2013

Kakku isälle, vaikka hän ei ole enää täällä

Isänpäiväkakku leivottiin meidänkin kodissa, vaikka täällä ei yhtään isää asu, eikä yksikään isä pääse visiitille. Oma isä nukkui pois jo 13 vuotta sitten ja Muratin isä on vähän kaukana tullakseen pikaisesti kakkukahville.  Eikä Turkissa ole edes isänpäivä tänään. Sivu seikkoja sanon minä, sillä jokainen hyvä tekosyy pitää käyttää herkutteluun, muuten elämä olisi kovin tylsää.

Aina ei kuitenkaan voi onnistua ihan täydellisesti, ja tänään suklaakuorrutus juustokakulle ei todellakaan edes lähennellyt täydellisyyttä...



Herkullisen näköinen kuorrute, eikö? Maistuis varmaan teillekin.... (ihan hyvä, ettei ollut vieraita tulossa...)

Tämä kuorrute ei todellakaan päätynyt kakun päälle, ja lopulta kakku jäi kokonaan ilman suklaakuorrutusta. Sitä ei kyllä tämä kielen vievä unelma välttämättä edes kaivannut, vaikka tumma suklaa olisi varmasti kruunannut makuelämyksen. Seuraavalla kerralla sitten, ehkä jollakin toisella suklaalla. Tässä nimittäin yritin kuorrutusta tehdä Maraboun Premiun 80% suklaalla, joka ei selvästikään kestä sulattamista ainakaan yhtä hyvin kuin Fazerin sininen. Aina oppii jotain uutta, enkä suosittele kokeilemaan.

Mä rakastan juustokakkuja yli kaiken, mutta erilaisia juustokakkureseptejä ilman liivatetta on todella vaikea löytää. Liivatetta en voi käyttää, koska EU-maissa liivate valmistetaan sian eri osista, eikä se näin ollen sovi muslimitalouteen. Nautapohjaista liivatetta taas ei saa EU-maissa myydä hullun lehmän taudin takia. Olinkin ikionnellinen kun Helsingin Sanomien torstain lehdessä oli erilainen juustokakku resepti, johon ei käytetä liivatetta. Tietenkin kakkua piti heti kokeilla, ja tämä Dulce de leche-juustokakku osoittautui helpoksi tehdä ja taivaallisen hyväksi.

Jaan reseptin tässäkin varmistaakseni, ettei resepti katoa minnekään. Tätä nimittäin on tehtävä uudestaan kuorrutteen kera!

Dulce de Leche-juustokakku

Pohja:
200 g digestivekeksejä
70 g voita
1 rkl sokeria
 
Kinuskitäyte
1 tlk karamellisoitua kondensoitua maitoa
 
Tuorejuusto-täyte
1 vaniljatanko
1½ dl sokeria
1½ dl kuohukermaa
400 g tuorejuustoa
3 munaa
(minä laitoin 0,5dl vaniljasokeria ja 1dl sokeria, enkä lainkaan vaniljatankoa)
 
Kuorrutus:
100 g tummaa suklaata
½ dl kuohukermaa
1 rkl voita

Murskaa keksit, sulata voi ja yhdistä. Lisää sokeri. Laita keksipohja vuokaan ja anna jähmettyä jääkaapissa.

Valmista juustotäyte. Yhdistä kerma ja sokerit. Vtkaa kermaa kunnes se alkaa aavituksen vaahtoutua. Lisää tuorejuusto ja vatkaa kunnes seos sakeutuu. Lisää munat ja vatkaa tasaiseksi. 

Levitä karamellisoitu kondensoitu maito keksipohjan päälle. Kaada tuorejuustotäyte päälle. Paista 150 asteessa noin 1,5h. Peitä kakku foliolla lopuksi, ettei se tummu liikaa. 

Anna kakun jäähtyä ja jähmettyä jääkaapissa yön yli.

Valmista kuorrutus kuumentamalla kerma. Ota kerma liedeltä ja lisää paloiteltu suklaa. Sekoita tasaiseksi, lisää voi ja sekoita tasaiseksi uudelleen. Anna kuorrutteen jäähtyä ja kaada se sitten kakun päälle. 

 Alkuperäiseen reseptiin pääset tästä


Kuvia valmiista kakusta ei valitettavasti ole. Kakkuhiiri kävi siitä palan jo ennen kuin kerkesin edes ajatella kuvan ottamista :)

Jos teillä on arkistoissa liivatteettomia juustokakkureseptejä tai jos olette keksineet hyvän korvikkeen liivatteelle, niin kertokaan ihmeessä!

6. marraskuuta 2013

Would you love a monster truck?

Viikonloppuna oli työpaikkani koulutus- ja virkistysviikonloppu. Nämä tapahtumat on aivan ihania, koska olemme suhteessa pieni työyhteisö, mutta olemme jakautuneet ympäri Suomea omiin toimipisteisiimme. Puhumme paljon puhelimessa keskenämme, viestittelemme ja olemme muuten yhteydessä, mutta oman kaupungin työkavereita lukuunottamatta muita näkee todella harvoin. Meillä on varmasti useita ihmisiä töissä, joiden kanssa juttelen puhelimessa vähintään kerran viikossa, mutta en ole koskaan tavannut heitä. On mukavaa kuin yhteisien tapaamisien jälkeen nimet ja äänet saavat kasvot. Harmi vain, että kaikesta huolimatta kaikki eivät pääse aina paikalle ja edelleen, vuoden työssä olon jälkeen, osa nimistä on kasvottomia.

Jokaiseen tällaiseen koulutustapahtumaan, joita meille on kahdesti vuodessa, kuuluu aina epävirallinen osuus. Olemme ulkoilleet ja kehittäneet ryhmäyhteistyötä "leikin lomassa", mutta tällä kertaa tapahtuman suunnittelija yllätti meidät: suuntasimme Hartwall-areenalle Monster Jam showhun. Ja koska yritys sponssasi tapahtumaa, pääsimme myös ennen showta järjestettäviin varikkobileisiin.


Vaikka olenkin moottorien ja pärinän perään, ja tykkään puuhastella autotallissa, niin rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että Monster Jamit eivät kyllä vakuuttaneet. Parasta antia koko illassa oli kuumat mönkijäkuskit, jotka pääsi vilaukselta näkemään varikolla ilman kypärää. Muuten show oli kovaa meteliä, tylsää leikkikovistelua ja järjestettyjä kilpailuja. Ymmärrän kyllä ihan täysin miksi pikkupojat on fiiliksissä, ja varmasti isä-poika-illaksi tuollainen tapahtuma on aivan mahtava.. Meillä oli vain hieman ulkopuolinen olo, kun meidän ryhmästä puuttui kaikki alle 10 vuotiaat ja mukana oli vain janoisia aikuisia. Siitä huolimatta arvostan kovasti, että tällainen järjestettiin. Se oli erilaista ohjelmaa, johon ei omatoimisesti olisi tullut lähdettyä.



Kuvien laatu on surkeaa, mutta mielummin näin, kun ei kuvia lainkaan ;)


3. marraskuuta 2013

Asioilla on tapana järjestyä

Elämä on siitä kummallinen kapistus, että kun yksi asia järjestyy parhain päin, se sotkee kaikki muut asiat jollakin tavalla. Koskaan ei ole tilannetta, että kaikki olisi kohdallaan, vaikka periaatteessa olisikin vähään ja helposti tyytyväinen. Mä en ole perusluonteeltani varsinaisesti valittaja, mutta ahdistun helposti epätietoisuuden takia, ja ahdistuksen kautta tulee sitten valitettua. Epätietoisuus taas aiheuttaa muutosvastaisuutta, ja aina kun tulee muutos elämään, olen sitä vastaan riippumatta siitä onko muutos hyvästä vai pahasta.

Tällä kertaa muutos aiheutuu hyvän asian takia. Murat aloittaa huomenna oman alan työt. Onnekas saa tehdä töitä turkiksi Suomessa, ja kaiken lisäksi raasu joutuu matkustamaan jonkin verran työn takia Istanbuliin. Kuulostaa kurjalta, eikö. Ongelma, tai muutos, tässä on se, että työpaikka on toisella paikkakunnalla. Viikon verran on nyt kuumeisesti mietitty, että miten järjestetään asuminen ja elämä ylipäänsä. Muutetaanko molemmat, vai asutaanko eri paikkakunnilla, vai matkustaako Murat täältä joka päivä pari tuntia töihin ja takaisin.

Näin nopealla aikataululla minä en saa töitä järjestymään muualle, eikä tästä asunnostakaan niin vain lähdetä. Joudutaan siis ainakin jonkin aikaa elämään jonkinlaisessa välitilassa, jossa ei tiedetä missä oikeasti asutaan kuukauden päästä. Rankkaa tulee olemaan aivan varmasti riippumatta siitä mikä vaihtoehto lopulta valitaan. Varsinkin fyysinen väsymys iskee molemmille, jos Murat kulkee bussilla töihin, se tietää minullekin kello 5.00 herätyksiä joka aamu. Meiltä kun ei kulje busseja linja-autoasemalle noin aikaisin aamulla. Autoakaan en voi luovuttaa kokonaan miehen käyttöön, koska minun työpaikalle ei pääse lainkaan julkisilla.

Kaiken lisäksi tämä uusi paikkakunta - Helsinki - ei todellakaan houkuta millään tavalla. En ole koskaan halunnut pääkaupunkiseudulle asumaan ja pelkkä ajatus siellä asumisesta tuntuu todella vieraalta ja jopa kamalalta. Helsinki tuntuu kiireiseltä, liian isolta ja jotenkin monimutkaiselta. Mulla on siellä sellainen olo, että olen ulkomailla - tosin jossakin sellaisessa paikassa, missä en haluaisi olla.

Asenne on varmasti suurempi ongelma kuin Helsinki itse. Varmasti pienellä tsempillä saisi Helsinginkin tuntumaan ihan hyvältä vaihtoehdolta. Sitä paitsi en halunnut Turkuunkaan muuttaa, mutta täällä sitä ollaan ja hyvin viihdytään. Kai kaikkeen tottuu. On silti väsyttävä ajatus pistää kaikki taas uusiksi, kun vasta vuosi on elämää täällä takana, ja juuri saatu kaikki muuten kulkemaan omalla hyvällä radallaan. 

Paljon on pohdittavaa, punnittavaa ja tutkittavaa edessä. Jokaisessa vaihtoehdossa on omat hyvät ja omat huonot puolensa. Ei kai sitä auta kuin tehdä listaa plussista ja miinuksista, ja sitä kautta yrittää valita se paras ratkaisu. En tiedä miten se sitten käytännössä oikeasti onnistuu. Uskon kuitenkin isäni viisauteen. Hän aina muistutti, että asioilla on tapana järjestyä.