27. lokakuuta 2013

Villit sinkkupäivät on takana

Poikamiestytön kaksi viikkoinen alkaa olla ohi, ja Murat tulee huomenna kotiin. Aika on mennyt tosi nopeasti, vaikka ensimmäisen viikon jälkeen olinkin sitä mieltä, että nyt riittäisi sinkkuilu. Yritin ensin keksiä kauheasti touhua, mutta lopulta päätin vain olla tekemättä töiden jälkeen mitään.  Halusin kokeilla mitä se on olla vaan ihan yksin, ja toisaalta halusin ainakin yrittää nauttia siitä ajasta, jonka voin käyttää niin kuin haluan eikä tarvitse huomioda toista.

Sain huomata, että meillä ei roskat kävele yksin ulos, eikä astianpesukone tyhjenny ja täyty yksinään. Suklaamuffinsitkaan eivät kadonneet päivän aikana mystisesti pöydältä. Huomasin sellaisenkin, ettei kukaan muu keksi ruokaa, saati sitten valmista sitä. Kaupassa joutui käymään ihan itse, ja vaikka se ei vielä olekaan epänormaalia, niin jouduin kantamaan kaiken yksin autoon, ja autolta kotiin - ja se on epänormaalia. Jouduin myös ihan itse nostamaan ulkovarastosta talvirenkaat autoon, ja sitten taas kesärenkaat varastoon. 30 litran multasäkki sai melkoista pahoinpitelyä ennen kuin se löysi tiensä autosta takapihalle. Jännittävän tv-sarjan kohdalla piti vain halata tiukasti tyynyä, kun ei ollut tukea ja turvaa viereisessä huoneessa. Vaikeinta kuitenkin oli varmaan olla yksin omien ajatusten kanssa, kun niitä ei voinut jakaa. Äitikin oli lomamatkalla, eikä hänelle voinut soittaa, joten kahden viikon aikana olen saanut aikaan omassa päässäni sellaisia kriisejä, että niihin ratkaisun keksimällä, keksii varmastii myös maailmanrauhan. Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin: arvostan taas arjen jakamista toisen kanssa paljon enemmän.

Periaatteessa Murat on kyllä ollut tavoitettavissa kokoajan, ja jos jokin painoi mieltä, olisin kyllä voinut soittaa. Huolet ei kuitenkaan nyt niin vakavia ollut, että olisin halunnut hänen rauhaansa perheen kanssa liikaa häiritä kriiselypuheluilla. WhatsApp on ollut kyllä kovassa käytössä, ja ensimmäisen viikon ajan Viper, kun Muratin oma puhelin ei toiminut. Jostain syystä rekisteröity puhelin oli blokattu niin suomalaisella kuin turkkilaisella sim-kortilla verkosta pois. Asian selvittelyyn meni aikaa bayramin takia, mutta kun Murat vihdoin pääsi asiaa selvittämään, ratkaisuna oli yksinkertainen ohjelmistopäivitys. Jokin Samsung Galaxy S2:sen versioista sekoitti asioita ja koko käyttöjärjestelmä piti päivittää. Sen jälkeen luuri toimikin taas kuin unelma. Puhelut me hoidettiin numeron eteen lisättävillä numeroilla, joiden kanssa kännykästä kännykkään puhelut maksoi 16 senttiä minuutilta. Tietenkin vastaanottajalle näistä tuli kuluja myös, mutta siitä huolimatta puhelut oli edullisia. Ilman tätä kaikkea kaksi viikkoinen olisi ollut varmasti hankalampi, mutta enköhän siitä huolimatta olisi henkiin jäänyt ;) Ihana kuitenkin palata normaaliin arkeen, varsinkin kun uudet tuulet taas puhaltaa. Siitä enemmän myöhemmin.

Nyt pitäisi vielä siivota poikamiestytön elämän jäljet ja sitten voin jäädä jännityksellä odottamaan huomista, miestä ja tuliaisia.

20. lokakuuta 2013

Ajatuksia rasismista

Tämä on aihe, joka varmasti aiheuttaa mielipiteitä suuntaan ja toiseen, ja tästä joku saattaa jopa pahoittaa mielensä. Periaatteessa siksi en haluiaisi aiheesta kirjoittaa, mutta koska kommentoin eräässä blogissa aihetta ja melko lailla sain täystyrmäyksen, en voi olla kirjoittamatta ajatuksiani tarkemmin auki oman blogin puolella. Aiheena on siis rasismi, ja nimenomaan rasismi Suomessa. Mielipiteeni tässä perustuu täysin omiin kokemuksiin ja näkökulmani aiheeseen on tietenkin turkkilaisen. En voi tietää mitä täysin tummaihoiset tai hunnuttautuneet musliminaiset kokevat Suomessa, mutta voin kertoa mitä Suomen rasismi on ollut erään tietyn turkkilaismiehen elämässä.

Rasismi ei ole meillä arkipäivää. Emme kohtaa rasismia päivittäin, viikottain tai edes kuukausittain. Murat kyllä muistaisi kertoa, jos jotakin olisi sattunut, koska aihe kuitenkin kiinnostaa molempia. Turussa ei ole tainut sattua mitään rasismiin viittaavaakaan, tai ainakaan mitään sellaista, joka olisi jäänyt mieleen. Verrattuna siis edelliseen kotikaupunkiimme Etelä-Savossa, asiat on täällä paremmin. Ei Savossakaan rasismi päivittäistä ollut, mutta muutaman tapauksen muistan. Ensimmäisenä yhteisenä talvena ohikulkija ärähti "ählämi" - Murat ei silloin edes tiennyt mitä ählämi tarkoittaa, ja sanojakin oli selvästi kehitystasoltaan jälkeen jäänyt. Ei siis siksi, että hihkui ählämiä, vaan ihan hänen kasvoistaan, eleistään ja pukeutumisesta sen pystyi sanomaan, että kehitys ei tällä herralla ollut ihan normaali. Tiesin hänet myös ennalta aiemmasta työstäni. Emme ottaneet sitä suurena loukkauksena - luultavasti kyseinen henkilö ei edes tiennyt mitä teki.  Toinen kerta oli toissa kesänä, kun Murat käveli yöllä kotiin. Ohi ajavasta autosta oli huudettu neekeriä. Sen jälkeen Murat sai mennä aina yövuoroon autolla, vaikka työmatkaa oli vain kilometri. 

Kolmas onkin sitten paikallisen poliisilaitoksen ulkomaalaisasioiden-osasto. Siellä ei tuntunut kuin yhtä ainoata työntekijää kiinnostavan ulkomaalaisten lupa-asiat. Tavallinen opiskelijan jatko-oleskelulupa hakemus roikkui lupatoimiston pöydällä kuukausia - Turun pääpoliisiasemella kun vastaavat hoidetaan parissa viikossa. Työntekijänkin oleskelulupa tuntui olevan vuotta myöhemmin kiven alla, vasta kun heilutteli rasismikorttia, niin alkoi tapahtua. Se oli jotenkin hyvin surullista, että lakia valvova laitos voi käyttäytyä noin. Onneksi näissä asioissa enää tarvitse asioida kyseisen poliisilaitoksen kanssa. Turussa kun tosiaan tuntuu asiat olevan paremmin tässäkin asiassa.

Olemme tietenkin nähneet kadulla lyhtypylväissä monikulttuurisuutta vastustavia tarroja. Olemme lukeneet lehtiä, kuulleet kansanedustajien fiksuja kommentteja maanhanmuutosta, nähneet maahanmuuttokriittisiä keskusteluja. Olen nähnyt kulmien kohottelua, kun olen kertonut seurustelevani turkkilaisen kanssa. Nämä eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet normaaliin arkeen millään lailla.

Näistä kokemuksista huolimatta uskallan siis sanoa, että kyllä turkkilainen saa Suomessa asua ja elää rauhassa kohtaamatta rasismia päivittäin tai viikottain. Tottakai elämä ulkomailla on vaikeampaa kuin omassa kotikolossa, mutta kaikki vaikeudet ei liity rasismiin. Seurasin mielenkiintoista tilannetta asuntoesittelyssä pari viikkoa sitten. Ulkomaalainen mies kyseli niitä näitä välittäjältä ja lopulta alkoi painostamaan, että hänen tulisi saada asunto, koska hänellä on suurin tarve. Välittäjä kertoi, että jokainen kiinnostunut tekee hakemuksen netissä ja hakemusten perusteella valitaan asunnonomistajan vaatimusten mukainen vuokralainen. Mies kävi samantien syyttämään välittäjää rasismista ja syrjinnästä. Jos kaikki tällainen tilastoidaan rasistiseksi, niin ymmärrän kyllä miksi tilastot näyttää rajulta. 

Ymmärtänette, että en missään nimessä väitä, että Suomessa ei ole rasismia. Kyllä täällä on ja välillä erittäin räikeitä esimerkkejä saa lukea niin lehdistä kuin blogeista. Jokainen rasistinen tapaus on surullinen, ne saa kiukkuiseksi ja vihaiseksi, ja yksikin rasistinen teko on liikaa. Mutta vaikka meillä täällä on rasisimia, niin ei Suomi ole kuitenkaan huono paikka ulkomaalaisillekaan asua. Kyllä täällä pärjää ihan hyvin, eikä kauhuskenaariot ole arkipäivää.

Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään, sillä tarkoituksena ei missään nimessä ole väheksyä kenenkään kokemuksia, vaan kertoa omia kokemuksia - ja ehkä antaa toivoa siitä, että ei Suomi ihan rappiolla tässä asiassa ole.

17. lokakuuta 2013

Ylhäinen yksinäisyys

Murat lähti maanantaina Istanbuliin kahdeksi viikoksi. Reissu oli vähän ylläri, mutta kun sattui löytymään edulliset lennot sopivaan aikaan, että hän pääsi viettämään bayramin kotiin, niin eihän siinä tarvinnut kahdesti miettiä. Murat on ollut kotona Turkissa viimeksi lähes kaksi vuotta sitten, joten kyllä hän on myös nämä kaksi viikkoa ansainnutkin. Ja kyllä mies tuntuu nauttivan äidin ruuista ja perheen kanssa vietetystä ajasta!

Olisin tietenkin halunnut mukaan, mutta töistä on vähän hankala järjestää vapaata, varsinkin kun meitä on vain kaksi kokoaikaista töissä ja neljä toimipistettä hoidettavana. Onhan meillä tietenkin osa-aikaisia apuna, mutta heillä on opinnotkin hoidettavana, joten aikaa työlle ei ole kenellekään paljoa. Toisaalta halusin myös tarjota Muratille mahdollisuuden viettää aikaa perheen ja kavereiden kanssa kaikessa rauhassa. Se, että minä en puhu turkkia, tuo aina oman haasteen kaikkeen kommunikointiin ja on varmasti rennompaa kiertää sukulaisia ja tavata kavereita ilman minua. Kaikki kyllä kyselevät mun perään ja anoppi oli harmissaan, etten mennyt, mutta tietenkin tärkeämpää on saada poika kotiin edes hetkeksi :)

Miehen matkassa ei tällä kertaa lähtenyt paljon tuliaisia, koska aika tuli vastaan, eikä yksinkertaisesti keretty tehdä hankintoja. Mä oon myös anopille kantanut jo ainakin puolet Iittalan tuotantoa, joten enää ei sitäkään viitsinyt, vaikka se olisi ollut helppo ja nopea hankkia. Olen jotenkin haksahtanut ajatukseen, että aina kun Turkkiin viedään jotain, niin pitää viedä jotain suomalaista. Ja sitten päädyn aina Iittalaan.

Tällä kertaa Iittalat jäi kauppaan ja päätin leipoa jotakin Muratin matkaan. Ensimmäinen ajatus oli karjalanpiirakat, mutta sitten loppui aika, enkä vain enää kerennyt niitä leipoa. Sen sijaan leivoin sitten omalla reseptillä suklaa-hasselpähkinäkeksejä, ja  kirjoittelin (Muratin avustuksella) myös anopille bayram-kortin. Hän kuulema tykkäsi kovasti saamistaan lahjoista ja arvosti enemmän mun omia tekeleitä, kun Iittalaa, vaikka joka kerta Mariskooli on saanutkin paljon kehuja.  Olisin halunnut lähettää jotain myös Muratin siskojen lapsille, mutta jälleen aika tuli vastaan, enkä kerennyt tehdä hankintoja. Onneksi muksut on niin pieniä, ettei ne vielä ymmärrä tuliaisten päälle.


Mitä taas mun ylhäiseen yksinäisyyteen tulee, niin toistaiseksi olen siitä nauttinut. En ole ollut yksin kotona yli vuoteen paria tuntia kauempaa, joten tämä on vaihteeksi ihan mukavaa. Olen kyllä joka ilta puuhannut jotakin; tiistaina olin viisi tuntia tallilla töiden jälkeen ja eilen värkkäilin talvirenkaita autoon, joten oikeastaan aikaa miettiä ikävää ei ole ollut. Olen niin varma, että viikonloppuna se järkyttävä ikävä sitten iskee, kun on aikaa, eikä normaaleja viikonloppurutiineja. Tai ehkä vedin pohjat jo lentokentällä, kun väänsin itkua kahden viikon takia...