Vuosi 2011

Mulla on 30 minuuttia työaikaa jäljellä ja päätin käyttää osan siitä hyödyksi, muuten jäisi vuoden viimeinen postaus kirjoittamatta. Haluan kertoa enemmän joulusta ja lahjoista ja kaikesta myöhemmin, mutta nyt en tosiaan kerkeä. Töitäkin pitää vissiin tehdä ja töiden jälkeen siirryn kaupungista toiseen uuden vuoden viettoon, joten aikaa on rajallisesti.
(Alotin tän oikeesti töissä, mutta sit tajusin, että haluan laittaa kuviakin niin jouduin tekemään hommia kotona ja lykkäämään lähtöä puoli tuntia. Ehkä se ei haittaa.)

Luin BBC:n sivuilta artikkelia viime vuodesta ja mieleen tuli, että tässähän voisi itsekin vähän mietiskellä mennyttä vuotta uuden kunniaksi. Mitähän kaikkea kivaa 2011 mulle oikein tarjosi? Keräilin mieleenpainuvimmat jutut.

Poni potkaisi päähän helmikuussa
Aloitan tällaisella positiivisella. Tää on varmaan ensimmäinen ihmeellinen tapahtuma koko vuonna. Poni tosiaan suuttui, kun komensin sitä ja sain molemmista etukavioista molemmille puolille päätä. Edelleen on muistona ohimossa arpi hokista ja kiukku sitä riiviötä kohtaan. Tämä onnettomuus sitten käynnistikin tapahtumaketjun, jonka takia olin pahoinvoiva ja kiukkuinen useita kuukausia. Kevät ei siis mennyt kovin hyvin.

Valmistuin IT-tradenomiksi kesäkuussa
Valmistumiseen meni puoli vuotta liikaa aikaa ja siltikin myöhästyin varsinaisesta valmistujaispäivästä kuukaudella. Sain kuitenkin tradenomin paperit postissa 22.6. Ei tuntunut miltään voin kertoa. Juhlia vietettiin allasjuhlien heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Hankittiin iso täytettävä uima-allas, kutsuttiin koolle sukua ja vietettiin samalla veljen pojan 3 vee synttärit. Oli lystiä!

Neste Oil Rally Finland 2011
Neste ralli on varmaan aina vuoden yksi kohokohdista! Vuokrattiin veljen kanssa mökki Himokselta ja ajeltiin lähitienoon pätkät läpi. Leustusta löydettiin taas aivan superpaikka katsoa läheltä. Ja kyllä vaan Jari-Matti Latvala vetää hienosti! Rallireissut on aina mun ja mun veljen laatuaikaa. Yleensä ollaan kahdestaan, mutta tällä kertaa saatiin mukaan myös veljen perhe. Oli ihanaa nähdä muksujen, varsinkin 3 veen rallipojan, intoa! Hyviä muistoja jäi, vaikka toki tyypillisesti meidän perheen tyyliin kuuluu pienet riidat ja paukkuvat ovet.

Apocalyptican konsertti syyskuussa
En oikein koskaan ollut Apocalyptica-fani, mutta kun Muratin yksi haaveista oli nähdä Apocalyptica Suomessa, niin pakkohan sitä oli mennä, kun bändi saapui tänne Savoon. Meininki oli kuulema ihan erilaista kuin muutama vuosi aiemmin Istanbulissa, erona tosin se, että Istanbulissa Apocalyptica oli esiintynyt vissiin jossain festareilla ja tällä kertaa vedettiin konserttisalissa. Joka tapauksessa tykättiin molemmat ihan älyttömästi, oli kivaa ja musiikki aivan mahtavaa! Toistekin voisi mennä.

Murat lähti Turkkiin
Ja pari päivää Apocalyptican jälkeen Murat lähtikin Turkkiin. Tuli ontto ja ikävä olo, mutta yllättävän nopeasti koko syksy sitten meni. Ei se ollutkaan niin kauheaa kuin aavistelin. Mieleen tämä kuitenkin jää, koska en kaiken kaikkiaan oikein tykännyt koko jutusta.

Helsinki International Horse Show lokakuussa
Tätä reissua oltiin suunniteltua serkun kanssa vuosia ja nyt vihdoin saatiin aikaseksi lähteä. Koko päivä meni Hartwall areenalla hevosia ihmetellen. Serkkutyttö meinasi pyörtyä, kun jännitti ratsastajien puolesta niin paljon, mutta minä tyttö oli vain innoissani - mitä vaarallisempaa, sen viihdyttävämpää! En koskaan vaan ajatellut itseäni sinne hevosen selkään...  Nautittiin kyllä älyttömästi, fiilis oli mahtava, eikä naurulta meinnannut tulla loppua kun kaksi mualaista ajaeli Ka-autolla Helsingissä mm. vastaantulevien kaistalla. Hengissä ollaan silti!

Vuoteen mahtui myös muita ikimuistoisia hetkiä, kuten Apassionata, enon häät ja vierailut Istanbulissa.

Vuosi 2012 tuokin sitten tullessaan paljon muutoksia elämään. Ne onkin sitten uusia tarinoita ne.

Onnellista uutta vuotta kaikille!

Iyi Noeller!

Murat tuli eilen kotiin! On ihan sellanen olo kun nyt taas elämä ois loksahtanu takaisin omalle raiteilleen ja tähän asti syksy on ollut vain jotain omituista vaihetta. Nukuin pitkästä aikaa hyvin kertaakaan heräämättä, tosin aamulla oli älyttömän vaikea lähteä toisen vierestä töihin. Kyllähän mä tiedän, että ensi viikolla Murat lähtee takaisin, mutta onneksi vaan muutamaksi viikoksi! Ja sitten saadaan taas jatkaa meidän elämää.

Tänään edessä vähän jouluostoksia ja lahjojen paketointi. Huomenna täytyy muistaa käydä isän haudalla laittamassa kynttilät jouluksi. Perjantai lähdetään sitten heti kun pääsen töistä ajelemaan kohti Oulua. Rauhoitun nyt siis blogin osaltakin joulun viettoon, eli palataan sitten pyhien jälkeen.

Herkese iyi noeller!

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=IGl-yZHScx8&w=420&h=315]

Mitä kuuluu...

Siitä on vissiin tuhat vuotta, kun oon viimeksi kirjottanu tänne yhtään mitään, mutta oon muka ollut hyvin kiireinen. Enemmän ehkä johtuu siitä, että ollu tosi väsyny, enkä ole jaksanut ajatella oikeesti mitään muuta kuin töitä, nukkumista, talleilua ja nukkumista. Luulin, että tästä talvesta selviää ilman sellasta pohjatonta väsymystä, mikä on tullut väistämättä joka talvi. Pitkälle pääsinkin, mutta nyt se sitten iski. Valoisia kesäöitä odotellessa.

Mulla on ollut paljon ajatuksia ja ideoita mistä voisin kirjottaa ja mistä haluan kirjottaa, mutta en vaan sitten ole kirjottanu. Nyt niitä ajatuksia on sitten liikaa, enkä vaan voi kaikkea laittaa enkä halua myöskään jättää jotain oleellisempaa jonkun toisen asian takia. Istanbulin reissustakin on vielä kertomatta ja siitäkin on jo yli kuukausi. Ehkä se loppu vaan nyt sit jää sikseen. Muutakin kaikenlaista olisi ollut mitä olisin voinut jakaa, jos olisin ollut reippaampi. Tässä sen näkee miksi pitäisi postailla useammin :D

Pieni tilanne katsaus kuitenkin.

Saan tänä vuonna joulun jo monta päivää normaalia aikaisemmin, kun Murat tulee jouluksi kotiin tiistaina! Kerkesin jo huolestua, että se ei pääse tulemaan tai ei halua tulla tai jotain ja joulusta olis tullu tosi outo, mutta onneks näin ei käyny. Sitä paitsi Murat odottaa joulua kanssa, koska se tykkää lahjoista. Meidän jouluhan ei koskaan ole ollut mitenkään kristillinen joulu, vaan ollaan joulun suhteen hyvin maallisia ja pakanallisia. Pääasia on hyvä ruoka ja yhdessä olo koko perheen kanssa. Veljen vaimo tossa väläytteli, että mahdollisesti viettäisivät joulua hänen perheensä kanssa ja mulle iski melkein paniikki. En mä osaa olla joulua ilman mun isoveljeä!  Nyt kuitenkin mennään kaikki äitin luokse, eli ei tarvitse panoikoida. Katsotaan sitten ensin vuonna ollaanko mekään edes Suomessa!



Murat palaa takaisin Turkkiin ennen Uutta vuotta, mutta 10 yhteistä päivää meille kuitenkin jää. Murat tulee kyllä takaisin sitten helmikuun alussa, koska me ollaan nyt muutettu suunnitelmia sen verran, että koitetaan vielä kerran Suomessa. Jos ei vieläkään onnistu, niin sitten kesällä lähdetään Turkkiin molemmat.  Kevät tuo tullessaan nyt joka tapauksessa muuton vielä idemmäksi ja muutenkin elämään tulee muutoksia, mutta niistä sitten lähempänä, kun on suunnitelmat tarkentuneet.

En malta odottaa tiistaihin asti, vaikka mulla on vielä hirveesti tekemistä. Lahjat pitää paketoida ennen kun Murat tulee nuuskimaan tänne ja siivotakin vissiin voisi. Joulukoristeet laittelin jo viikko sitten. Tärkeintä nyt ois vissiin siivota mun vaatekaappi, että saisin mun vaatteet pois Muratin kaapista... mission impossible.

Haluan kesähomon!

Tai kyllä mulle talvihomokin kelpaa. Tiedättekö, kun on yksin kotona, eikä oo miestä lähellä tekemässä "miesten hommia" niin joka paikka on rempallaan. Mummin ratkaisu tähän asiaan on ollut jo vuosia, että se hankkii kesämökille kesähomon. Koskaan se ei sitä toteuttanut, mutta kovasti se aina suunnitteli. Nyt kun kattelin Maajussille Morsianta niin tää tuli mieleen, kun Jukka M. on niin söpö. Ensinäkin musta ois kauheen kivaa olla noin söpön homon kaveri -  jokainen tyttöhän tarvii oman homokaverin, eikä mulla oo vielä sellasta! Toisekseen, mä  tarvitsisin sen talvi/kesä/ympärivuotisen homon ruuvaillemaan juttuja ja tekemään lumitöitä.



Ei mulla muuta tällä kertaa! :)

PS: Murat ei kauheasti lämmenny mun idealle... omituinen!

 

Action in Sultanahmet

Sain Muratilta aamupäivällä viestin, että jos olisi oltu nyt Top Kapissa, olisi ollut vielä enemmän äksöniä. Joskus  kyllä ihmettelen miesten huumorintajua. Ensinäkin mulle oli kyllä viime kerrassa ihan tarpeeksi äksöniä, toisekseen en välittäs tietoisesti olla ammuskelijan kanssa samoilla kaduilla.

Kamala tapahtuma kaiken kaikkiaan, mutta aavituksen kyllästyttää se tosi asia, että tämä ylitti Suomen uutiskynnyksen vain, koska tapahtumat tapahtuivat Sultanahmetissa. Jos kyseessä olisi ollut joku ei-turistialue, niin kukaan ei Suomessa edes tietäisi.

Joka tapauksessa, lue lisää tästä.

Taksitaidetta - Istanbul day 2 part 2

Meidän suunnitelma oli, että Top Kapin jälkeen mennään Nisantasiin ensin syömään Muratin isän ravintolaan ja sitten Starbucksiin, mutta koska noiden seikkailujen takia meidän aikataulu vähän niin kun kusi, päädyttiin syömään kuuluisia lihapullia (lihapuikkoja) Sultanahmetiin. Mä olisin halunnut heti jälkkäriks Starbucksista Caffe Americanon maidolla, mutta koska vettä sato kaatamalla, haluttiin joku mukava paikka rauhallinen kahvitteluun, päätettiin lähteä Nisantasiin. Matkalla reittisuunnitelma kyllä muuttu ja jäätiin Taksimiin - ja se oli ihan taksikuskin syytä!

Kuskissa ei siis sinäänsä ollut mitään vikaa, se oli ihan mukava, vähän vaan pahantuulinen, kun joku oli sille velkaa ja se oli jollekin velkaa ja vaimokin valitti. Mutta se ajotyyli! Mua ei oo ikinä pelottanu autossa niin paljon ja trust me, mä oon ollu kaikenlaisessa kyydissä oonhan mä rallikuskin tytär ja toisen sisko. Tää taksikuski kuitenkin oli ihan omaa luokkaansa. Sillä kun oli noita ongelmia, velkaa sille ja velkaa tälle ja vaimokin oli vaikea, niin se ei enää kestänyt yhtään liikenneruuhkia. Niinpä se kiersi ruuhkat ihme pikkukatuja pitkin. Kiivettiin vuorenrinnettä ylös ja tultiin pystysuoraa katua alas, hurjasteltiin auton levyisellä tiellä tuhatta ja toivottiin ettei kukaan tuu eteen. Mutkiinkaan ei kannata jarruttaa. Kuski oli tuumannut Muratille, ettet varmaan oo ikinä ennen käyny täällä tai nähny tätä reittiä. M ei voinut muuta kun olla samaa mieltä. Jälkikäteen Murat kutsu tätä ajokokemuksta taksitaiteeksi.

Lopulta päästään Taksimille ja jotkut turistit tunki taksiin jo ennen kun mä kerkesin kunnolla ulos. Meinasin varottaa niitä, että älkää hullut vaan valitko tätä taksia, mutta en kerennyt, kun meinasin jäädä perinteisen ratikan alle ja joku turkkilainen pelasti mut sillä aikaa kun Murat makso taksia. Yllättävää sinäänsä, että olen edelleen kaikissa sielun ja ruumiin voimissa.

Ei menty Nisantasiin kahville, vaan Galatasarayn koulun lähelle Starbucksiin. Kyllä, käveltiin vesisateessa sinne asti, vaikka Starbucks olisi ollut lähempänäkin. Mä en vaan voi mennä enää siihen Starbucksiin, koska näin kerran tytön oksentavan siellä ja sain traumat. Ja mikään muu kahvilahan ei kelpaa, kun Starbucks eli vaihtoehtoja ei kauheasti ollut.

Taksimilla hengaillessa löysin tuliaisia ja kirjoja, jotka olisin halunnut ostaa. Yllätys, Murat sano, että kerkeen ostaa huomennakin, kun mennään Istanbul Cevahir ostoskeskukseen. Arvatkaa vaan oliko siellä sitä kirjaa minkä halusin. Mutta kirjotin niistä joulupukille, eli toivotaan, että Pukki käy Turkissa shoppailemassa mulle kirjat Farewell (Ayse Külin) ja Harem A Journey of Love (Asli Sancar).

Seikkailu Top Kapissa - Istanbul day 1 & 2

Olin ehkä maailman onnellisin tyttö, kun pääsin torstai iltana Istanbuliin ja kentältä kotiin. Muratin äiti oli tehny mulle İmam bayıldıa (voiko sen taivuttaa noin?). Olin yhtä hymyä - toki ihan muutenkin kuin ruuan takia! Tuliaiset otettiin myös vastaan kiitollisena. Herra M tosin kysy ensimmäisenä, että onko glögissä alkoholia. Todennäkösesti M ei ajatellut asiaa yhtään, koska ensinäkin, mä en käytä alkoholia ja toisekseen, mä tiedän, että M:n äiti ei käytä alkoholia. Eli millä todennäköisyydellä olisin saanut jonkun ihme väläyksen ja vienyt pullollisen jotakin alkoholia sisältävää? Siinä olikin miettimistä. Glögihän oli Marlin glögi-tiivistettä, jonka löysin lentokentän Stockmannilta.

Yleensä me nukutaan Istanbulissa aamuisin sataan, mutta nyt olin päättänyt, että aamulla herätään ajoissa ja puuhastetaan jotain, eikä vaan nukuta. Tokihan se ois kivaa vaan löhötä sängyssä ja söpöillä, mutta jotenkin se ois tuntunut päivän hukkaan heittämiseltä. Halusin kuitenkin viettää kunnolla aikaa yhdessä, enkä edes ollu nähny Top Kapıa kunnolla vielä. Voin kertoa, että siitä tuli yllättävä seikkailu. Ensinäkin eksyttiin. Kyllä, mies, joka on asunut Istanbulissa koko elämänsä eksyi matkalla Top Kapiin. Me tiedettään kyllä missä me oltiin, mutta ei tiedetty kuinka päästään pois. Me siis lähdettiin ratikalla Kabatasista ja siellä mä fiksuna tyttönä esitin, että onhan tuolla oma pysäkki Top Kapille. Voin kertoa, että ei kannata kokeilla. Päädyttiin jonnekin keskelle moottoriteitä puistoon. Mulle ei vieläkään ole selvinny miten se liittyi Top Kapiin, koska sieltä ei edes nähnyt Top Kapia. Tottakai sitten päätettiin lähteä takaisin, mutta jee ei mahduttu enää ratikkaan! Ne oli niin täynnä, että ei oikeesti yritetty enää tunkea sinne, eikä sitten jaksattu odottaa enää kolmatta. Vettäkin sitten sato - ihan näin välihuomatuksena. Joten ratkaisuna taksi! Sellasta vaan ei meinannut löytyä. Poukkoiltiin maan alla kaistalta ja moottoritieltä toiselle ja siellä tunnelissa oli jotain kauppiaita, jotka seuras meitä mielenkiinnolla. Oltiin varmaan ainoa viihdyke niiden koko päivässä. Lopulta me sitten saatiin jostain taksi ja todettiin, että oltiin 20 min taksimatkan päässä Top Kapista. No, päästiin perille kuitenkin! M:n puolustukseksi täytyy sanoa, että se kyllä ehdotti pois jäämistä Sultanahmetissa, mutta mä väitin vastaan. Tarinan opetus: Kun menet Top Kapiin raitiovaunulla (tai millä tahansa muulla kulkuneuvolla), jää kyydistä Sultanahmetissa, älä Top Kapissa.

Meidän päivän seikkalut ei toki loppuneet tähän. Top Kapissa päästiin sitten kokemaan jotain todella elokuvamaista! Me ei tiedetty, että me yritettiin maksaa pääsyliput väärennetyllä rahalla ja meidät kiikutettiin lippuluukkujen takahuoneeseen. Ensin mua ei meinattu edes päästää M:n kanssa, mutta kieltäydyin jäämästä yksin. Kaduin kyllä päätöstä aavituksen siinä vaiheessa, kun sinne tuli pipopäinen nahkatakkiäijä, joka vetää taskusta Ameriikan tyyliin poliisin virkamerkin ja esittäytyy poliisiksi (joka ei puhu englantia eli kuvittelin sen esittäytyneen poliisiksi). Ja sitten sen katumuksen jälkeen, tajusin, että pahempaa olisi ollut, että M ois viety jonnekin ja mä oisin odottanu loppupäivän oven takana, että se tulis takasin. Parempi siis oli olla yhdessä, vaikka poliisin edessä. Onneks meille vaan esitettiin tiukkoja kysymyksiä, joita mä en ymmärtänyt ja joihin M vastasi. Lopulta ne teki reikiä siihen rahaan ja päästi meidät pois. Meillä oli siinä vaiheessa jo oikealla rahalla ostetut liput ja saatiin nekin takakautta, mikä oli vähän hassua. M tiivisti tapahtumat lyhyesti sanomalla, että poliisi käski käydä vaihtamassa rahan oikeaan siellä mistä on saatu se ja opetti miten väärennetyn rahan tunnistaa. Ilmeisesti meitä ei siis epäilty mistään.

Top Kapi oli kuitenkin kaiken kaikkiaan hieno nähdä, vaikka mä en vieläkään päässyt haaremia näkemään. Oon siis kerran aikasemminkin käyny Top Kapissa ja sillonkin haarem jäi väliin, ja nyt menin sitä varten - ja taas se oli suljettu! Olisin niin halunnu nähdä Hürremin kodin, mutta onneks sentään pääsin tutustumaan Sülümanin paikkoihin ja vaatteisiin. Ja jos joku ei tiedä mistä puhun, niin tutustukaa Muhteşem Yüzyıliin.

Kuva saalis ei ollut kummonen, mutta jotakin sentään.

Niin kun huomaatte, sää oli mitä mainioin!

Kootut selitykset

Oon maailman paras keksimään syitä miksi olen kiireinen ja miksi en tee sitä ja tätä. Tällä kertaa mulla on kyllä ihan oikeita syitä, mutta ne kuulostaa niin tekaistuilta. Lupaamaani postausta Istanbulista ei siis ole tullut seuraavien syiden takia:

#1 Istanbulin ihana kylmä, kostea ja tuulinen sää ei ilmeisesti sopinut suomineidolle, koska takaisin tulin kunnon räkätaudin kanssa, joka ystävällisesti alkoi keuhkoita. Rämmin läpi Tukholman työmatkan lääkkeiden voimalla ja kun sieltä pääsin kotiin, nukuin seuraavat neljä päivää lähes heräämättä. Siinä ei tullut blogi mieleen ensimmäisenä, eikä kyllä toisenakaan.

#2 Sain vieraakseni "evakkolaisia". Veljeni perhe tuli mun luokse evakkoon niiden remonttia, joka tuntuu laajenevan kokoajan. Niiden piti olla kaksi yötä, mutta siitä tuli nyt ainakin viisi, koska ne ei vaan voi mennä kotiin. Arvatkaa, kun 3- ja 5- vuotiaat muksut pistetään mun 34,5 neliöön, kun ne on tottunut, että tilaa riehua on se 160+ neliötä. Ja kieltämättä neljälle - huomenna viidelle - tää asunto alkaa olla suhteellisen pieni. Tehokasta tilan käyttöä kyllä! Mutta täällä ei oikeesti voi keskittyä mihinkään. Nytkin kello on tuhat ja mun pitäs olla nukkumassa, mutta täällä on hetken hiljasta, joten päätin antaa aikaa blogille pitkästä aikaa. Musta on kyllä oikeesti ihan super ihanaa, että ne on täällä! <3

Tulossa on kuitenkin kaikenlaista - en ole unohtanut blogia mihinkään!

Never say never

Olin päättänyt, että tänään kirjotan ainakin jotain Istanbulin reissusta. Sen verran kerty tapahtumia, että ajattelin jakaa sen ainakin kahteen postaukseen, vaikka kuva materiaalia ei sieltä kyllä oikein irronnut. Harmaasta Istanbulista ei liiemmin huvittanut ottaa kuvia ja mä oon muutenkin parempi esittämään itseni ja asiani sanallisesti. Joka tapauksessa, tarkoitus oli siis jakaa reissun anteja, mutta hommahan kusi sitten näköjään ihan lahjakkaasti taas vaihteeksi.

Tilanne on se, että olin eilen illalla kotona yhdeksän jälkeen enkä todellakaan purkanut mitään matkalaukkua. Se odottaa edelleen purkamista tossa olkkarin lattialla. Sehän ei toisaalta ole mitään uutta mulle, koska mun matkalaukut saattaa odottaa purkamista viikkojakin reissun jälkeen, koska musta on ihan mahdotonta mahduttaa tavarat takaisin kaappiin tai vielä pahempaa, mahduttaa ne pyykkikoriin. Ongelma tässä on se, että tossa matkalaukussa pitäisi olla uudet kamat kyydissä about nyt, koska nyt on jo melkein yö ja aamulla on lähtö työmatkalle Tukholmaan. Ja mitä mä teen? Kirjotan blogia kertoakseni, ettei mulla oo aikaa kirjottaa Istanbulista, koska pitää pakata. Kulutan näköjään nyt kuitenkin enemmän aikaa analysointiin laukun purkamisesta ja pakkaamisesta, ja saan aikaan höpö höpö-postauksen jonkun järkevän asian sijaan. Enkä edes tainut kun viime viikolla ilmoittaa, että minähän en kirjoita blogia muuten kun silloin kun on jotain sanottavaa! Mutta onneks tytöt saa muuttaa mieltään :)

Loppu viikosta palaan Tukholmasta kotiin ja yritän sitten jakaa vähän enemmän järkeviä ajatuksia. Vi ses!

Valmistaudu matkaan

Varasin lennot Ebookerilta pari viikkoa sitten ja eilen illalla oli tullut niiltä viesti "haluamme vain muistuttaa, että matkanne lähestyy." Kuinkahan tuollaisen asian nyt voisi unohtaa? Aikataulutkin sain nyt sitten kolmannen kerran, etten vaan pääse missamaan lentoa. Ihan kun en olis jo huomisaamuna ennen kukon laulua istumassa kentällä kaiken varalta.



Toisaalta matkailualalla itekin kun oon töissä, ymmärrän, että asiakkailla on kumma tapa unohdella asioita (matkapäivämääriä, kellonaikoja, matkustuskohteita, matkustusasiakirjoja) ja vaatia ihmeellisiä korvauksia ihmeellisistä asioista. Että kaipa Ebookers sitten haluaa varmistella, ettei heitä voi syyttää, ettei asioita kerrottu tai muistutettu tai mitä lie. Hassu maili joka tapauksessa :)

ps. en koskaan töissä tee mitään muuta kuin töitä.

Tuliaisia

Mä oon tuliaisten suhteen sellanen, että tykkään viedä aina jotain kun meen jonnekin kyläilemään. Varmaan ainoat, joille en vie jotain on mun äiti ja mun veli, ja aika usein tulee kiikutettua jotain veljen muksuille joka tapauksessa. Vanhempi niistä yleensä kysyykin toitko täti jotan tuliaisia. Eli jos en vie aikuisille mitään, niin lapset saa ainakin jotain, vaikka vaan tikkarin, mutta jotakin joka tapauksessa. Musta se on vaan kohteliasta ja jonkinlaista kiitollisuuden osoitusta vierainvaraisuudesta. Ja sitten se on musta tosi kivaa. Tykkään antaa lahjoja.

Luonnollisesti nytkin sitten mietin, että mitähän veisin Muratin äidille tuliaiseksi. Muratilta kysyin itseltään vaan, että mitä se haluaa Suomesta ja ainoa mitä sen mieleen tuli oli nuudelit. Kevyempää ja helpompaa viemistä en oikeesti vois keksiä. Kysyin sitten Muratilta, että mitähän sen äidille vois tuoda, mutta apua ei tuosta miehestä siinä asiassa ollut. Päätin sitten, että en tällä kertaa vie mitään, kun oon muutenkin niin lyhyen ajan ja en oikeesti enää keksi mitään viemistä. Haluan nimittäin aina viedä jotain suomalaista tai Suomeen liittyvää, koska haluan heidänkin siellä jollakin tasolla tutustuvan mun kulttuuriin ja maahan. Ja nyt mulla oli sellanen olo, että kaikki viemisen arvonen on viety. Ei onneks kuitenkaan! Keksin, että joulu on tulossa ja sinnehän voisi viedä perinteisiä jouluisia makuja Suomesta! Kaupasta tarttukin mukaan Pandan irtokonvehteja (enkelisuklaa!), Kantolan pipareita ja roskia (manteleita ja rusinoita) glögiin. Glögin päätin hankkia lentokentältä, koska en todellakaan halua koko matkalaukun uivan glögissä.

Joulukalenteriarvan keksin ostaa vasta kassalla ja multa kysyttiin paperit! Viime viikolla näytin bisnesnaiselta laukkukaupassa ja tälle viikolla uhkapeliriippuvaiseltateiniltä.

Murat  tykkää raaputusarvoista ja se oli viime joulun alla ihan innoissaan joulukalenteriarpojen kanssa. Mä ajattelin, että kun se ei vissiin pääse joulun tulosta nauttimaan täällä, niin viedään sen lempparijuttu joulun odotuksesta sitten sinne. Tän olisi tarkotus olla yllätys, eli mä toivon, ettei se lue mun blogia. Ja miksipä lukisi, eihän se mitään ymmärrä kuitenkaan...

Kuvat on sitten otettu puhelimen kameralla, kun eihän yhtään elävää kameraa tietenkään tähän hätään löytynyt, Nyt pistin ne lataukseen, ettei tarvii samanlaista säätöä harrastaa toista kertaa.

Ylihuomenna näihin aikoihin pääsen sitten antamaan ostokseni iloisille vastaanottajille! <3

Iyi bayramlar!

Meinasin kirjoitella jonkinlaista infopakettia tänään alkaneesta bayramista, mutta kun selailin muita Turkki-aiheisia blogeja, huomasin, että todellakaan ollut ainut samanlaisen ajatuksen kanssa. Jätetään siis väliin, eiköhän tuo ole tullut kaiken kaikkiaan jo selväksi ja niille, joille ei ole, niin voitte vaikka googlettaa.

Mua harmittaa, että meen Istanbuliin just kun bayram on ohi. Olisi ollut kiva päästä fiilikseen mukaan ja nähdä millasta se siellä on. Ei nimittäin ole ollut bayramit kovin ihmeellisiä meillä täällä Suomessa, vaikka toki juhla on jotenkin aina muistettu. Samoin mun kuulema pitäs viettää ramadan Istanbulissa, ilmapiiri on "jotain ihan erityistä". Vuosi sitten olin ramadanin Alanyassa, mutta rehellisyyden nimissä ilmapiiriin se vaikutti ainostaa negatiivisesti: kylä oli täynnä kiukkusia ja nälkäisiä ihmisiä, ja sitten mulla oli huono omatunto, kun söin. Että en sitten tiedä miten se olisi ihmeellisempi Istanbulissa. Ramadanin alku oli kyllä erilainen Istanbulissa kun Alanyassa. Iftarin aikaan Sultanahmet oli kovin täynnä odottavia ihmisiä (ja mulla huono omatunto, kun olin jo syönyt) ja  erilaista ruokaa oli toosi paljon hassuissa kojuissa. Ja sitten syötiin sellasta pahaa tikkarin tapasta, mikä valu sormille, jos sitä ei pyörittänyt tarpeeksi usein.

En aikonut mainita mitään teurastamisesta, mutta muistan, että jonain vuonna joku lammas karkas teurastajilta ja ne jahtas sitä ympäri kaupunkia. Noin on varmaan kyllä käynyt tuhat kertaa... joka tapauksessa tää kuva muistutti erehdyttävästi mua tosta tarinasta.



Toki vähän julma ajatus, että lampaat jahtaa lampaita teurastusmielessä, mutta....se on Late Lammas!

Hyvää bayramia!

Maailmanpelastajan tarinoita

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut mitään, mutta olen sitä mieltä, ettei tarvitse kirjoittaa, jos ei ole jotakin sanottavaa. Osaan kyllä höpö höpö-juttujenkin kirjottamisen, mutta jos vain mahdollista, yritän aina saada jotain sisältöäkin. Nyt en edes vielä Suomi-elämästäni halua sen enempää arkisia asioita jakaa, kun mm. rikkoutuneet polvet tuskin on se kiinnostavin asia maan päällä.

Lueskin Karoliinan blogia, jossa hän kertoi, ettei hänen turkkilainen miehensä ole oikein saanut kavereita Suomesta, eikä suurinosa heidän kaupungissaan asuvista turkkilaisista ole edes tutustumisenarvoisia. Tämä aihe herätti meillä M:n kanssa keskustelua ja hän oli ehdottoman samaa mieltä tässä asiassa. Hänen mielestään 80 % Suomessa asuvista ulkomaalaisista on kelvottomia ja vain murto-osa kunnon kansalaisia. Hän on ollut onneksi onnekas ja saanut tavata tähän kahteenkymmeneen prosenttiin kuuluvia henkilöitä. Aivan ihania ihmisiä!

Ehkä se mitä tarkoitetaan tuolla hyödyttömyydellä tulee esiin parhaiten, kun kerron hieman kokemuksia. Ensinäkin, M on tullut Suomeen opintojen takia ja suorittanut sekä Suomessa että Turkissa korkeakoulututkinnon. Tietämättä, miten ikäviäkin ihmisiä kanssa kansalaiset voivat vieraassa maassa olla, M tutustui lähes kaikkiin tämän kaupungin turkkilaisiin. Kuten sanottu, osa heistä on aivan ihania, mutta osa kaikkea muuta. Juoruilua, selkään puukottamista, mustamaalaamista ja kaikkea muuta ikävää - ihan vain siksi, että ollaan kateellisia! Herra ilmoittikin, ett sitten kun palataan Suomeen ja asetutaan aloilleen, hän ei ole missään yhteydessä paikallisiin turkkilaisiin. Tätä päätöstä varmasti vahvistaa myös se, minkälaista kohtelua saatiin Oulussa vieraillessamme. Kaikki kadulla vasteen tulleet turkkilaiset tai muuten ulkomaalaiset, tuijottivat avoimesti M, eikä tuijotusta voinut parhaalla mielikuvituksellakaan väittää ystävälliseksi tai vain uteliaaksi. Jotakin ikävää ja pahan suopaa oli takana. Minä ja äitini koettiin tilanne jotekin huvittavana, mutta M se oli kiusallista ja jopa pelottavaa, eikä ainakaan kannustanut tekemään tuttavuutta paikallisten kanssa kansalaisten kanssa.

Mikä saa käytöstavat katoamaan 3000 kilometrin matkalla vai eikö niitä käytöstapoja ole ollutkaan siellä kotimaassakaan? Eikö vieraassa maassa olevien saman maan kansalaisten, samaa kieltä puhuvien ihmisten ja samasta kulttuurista tulevien ihmisten, pitäisi pitää yhtä, tukea ja auttaa toisia vihamielisyyden sijaan? Valittava totuus on, että näiden tapausten jälkeen en oikeasti ihmettele yhtään suomalaisten rasistista käytöstä ulkomaalaisia kohtaan. Kaikkien pitäisi muistaa asioiden vastavuoroisuus: kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Olkoonkin Raamatusta, mutta mielestäni äärimmäisen hyvin sanottu!

Sade yağmur

Istanbulissa on kuulema lämmin ja aurinkoista. Eilen illalla oli ukostanut ja satanut vettä, mutta äkkiä rajuilmakin oli sitten taas muuttunut auringon lämmöksi. Rakastan aurinkoa ja kuumia päiviä, aamuteetä puiden varjossa hikipäässä, tekonahkan sulamista auringossa (kokemus!) ja kaikkea muutakin, mikä liittyy auringon lämpöön ja kesään. Lämpimät yöt! No jaa kaikki tämä on tosiaan Istanbulissa. Mulle ei paljoa siitä ole iloa - tuntuu vain entistä ikävämmältä, että Murat tosiaan on siellä auringon lämmössä ja mä oon yksin sataisessa kylmässä Suomessa.

Sateesta puheenollen, eilen jouduttiin jopa ratsastustunnit perumaan, kun vettä tuli taas sen verran, että kenttä lainehti. Se oli tosiaan ollut kokemus kiivetä sen riiviöponin kyytiin ja lentää lainehtivan kentän pohjalle katselemaan millaista mutaa sieltä löytyy. Tätä on kyllä tullut jo kokeiltua, mutta silloin tutkin vain kuivaa kentänpohjan hiekkaa. Mutakokeilut ei ehkä olisi olleet ollenkaan niin hauskoja. Joka tapauksessa päätin sitten tänä aamuna, että tarvitsen ratsastussadevaatteet ja niinpä päädyin Hööksin sivuille. Olisin toisaalta halunnut sen ratsastustakin, joka suojaa satulaakin, mutta kun en ollut varma mitä hevoset siitä tykkää, päädyin sadesettiin. Tuota voi todellakin käyttää muuallakin kuin vain tallille, joten tuskin ostos hukkaan menee. Nyt vain toivon, että se kerkeää tulla ennen ensiviikon isikkametsäretkeä, koska tuokin reissu olisi mukavampi, jos pysyy kuivana. Samaan syssyyn sitten tilasin myös hanskat. Olen ihan rakastunut softshelliin, joten sellaiset hanskat pitäisi nyt sitten tulla.



Sain eilen haettu mun synttärilahjan, joka tilattiin mulle Muratin kanssa lauantaina ennen kuin vein sen lentokentälle. Hopeinen talon sydän koristaa nyt mun sormea ja oon kauhean tyytyväinen. Äitikin kyseli tänään mitä haluan synttärilahjaksi, mutta en ihan oikeasti taida tarvita mitään... tai ainakaan en voi pyytää niitä mitä tarviin. Tuskin äitikään haluaa kustantaa mulle vuoden sapattivapaata tai muuta sellaista pientä ja edullista. Mulle kyllä riittää, että oon perheen kanssa (menen veljen luokse heti töiden jälkeen) ja että saan kakkua!

Kaiken alku

Ajattelin, että nyt on hyvä hetki aloittaa tämän blogin kirjoittaminen. Hyvänä hetkenä tätä pidän siksi, että eilen otettiin ensimmäinen askel kohti muuttoa Istanbuliin, Turkkiin. Tätä on nyt suunniteltu jo pitkään, toivottu, ettei tarvitsisi lähteä, mutta kun asiat eivät mene Suomessa niin kuin toivoo, on lähdettävä muualle. Varsinaisesti en vielä ole muuttanut mihinkään. Asun edelleen Savon sydämessä (joka myös on jokseenkin Euroopan laidalla), mutta toinen puoliskoni lensi eilen Istanbuliin järjestelemään asioita. Aikataulu on vielä vähän epäselvä, kuten moni muukin asia, ja niistä asioista ja niiden selvittelystä sekä lopulta itse elämästä Istanbulissa ajattelin kirjoitella. Blogin tyylikään ei vielä ole selvä, mutta kaikki ajallaan, eh?

Vaikka en tiedä vielä miten julkinen tästä blogista tulee, pieni taustoittaminen tuskin haittaa. Siis tällä hetkellä minä asun Suomessa ja Murat on muuttanut takaisin Istanbuliin. Kahden vuoden yhteiselon jälkeen olo on tyhjä ja kummallinen. Koti ei tunnu kodilta, vaikka koti on kuitenkin koti. Sekavammaksi tuskin voisi mennä. Tarkoituksena on, että muutan Muratin perässä Istanbuliin viimeistään helmikuun alussa 2012, jolloin työsopimukseni päättyy ja jos mitään mullistavaa ei tapahdu. Ainoat tällaiset mahdolliset mullistukset taitaa olla, että Murat saisi töitä Suomesta tai pääsisi opiskelemaan maisteriksi, me erottaisi tai minä saisin jonkun superhyperduunin, josta ei voi kieltäytyä. Yksikään noista vaihtoehdoista ei valitettavasti ole kovin todennäköinen – varsinkaan, kun esim. maisterihaut alkaa vastaa keväällä.  Eli uskokaan vaan, muutto Istanbuliin on edessä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole jäädä sinne lopullisesti, vaan mennään hakemaan sieltä vauhtia. Toiveena on, että parin vuoden työkokemuksen kanssa Muratilla aukeaisi paremmat työmahdollisuudet Suomessa ja me voitaisiin palata tänne Suomeen rakentelemaan elämää pysyvämmälle pohjalle.

Mitä minä sitten teen Istanbulissa? Ei harmainta hajua. Toivon, että saisin töitä tai vaihtoehtoiseksi aluksi voisin opiskella turkin kieltä ja sitten saada töitä. ”Kotirouvaksi” minusta ei ole, eikä meidän taloudellinen tilannekaan sallisi sellaista. Kuulostaa todella veden pitävältä suunnitelmalta.  Toiveena nyt kuitenkin on, että asiat alkaa selvitä, kun Murat on nyt Istanbulissa paikan päällä selvittelemässä asioita. Silläkin on yliopistossa muutama kurssi käymättä kandin papereista, eli sekin on yksi syy Istanbuliin paluuseen. Kaiken kaikkiaan, jos tätä ajattelee kokonaisuutena, niin tämä on ehdottoman hyvä ratkaisu tällä hetkellä. Ei muuten todellakaan tunnu siltä.

Tällaisesta sekavasti elämän tilanteesta olisi sitten juttua tulossa.