21. heinäkuuta 2013

Here I am again

Yli vuosi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne sanaakaan. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta ja jopa typerältä. Miksi koskaan lopetin kirjoittamisen, kun rakastan kirjoittamista ihan mistä aiheesta vain? Huomaan, että syynä on ollut työt ja muutokset elämässä. Ja nyt, kun olen ensimmäisellä kesälomalla koskaan, sormet taas syyhyävät kirjoittamaan jotakin, ihan mitä vain!

Jos mietitään vuotta takaperin ja viimeisintä viestiäni, olin silloin ollut pitkään työttömänä ja aloittanut juuri uudessa työssä. Sitten elokuussa muutimme toiselle puolelle Suomea - kauniiseen Suomen Turkuun. Hämmennän vieläkin veljeni 5 vuotiasta poikaa, koska hänen mieletään Turku sijaitsee Turkissa - onhan ne niin kovin samanlaisia nimiä. Poika on tulossa meille ensi viikolla, joten nähtäväksi jää miten suuri pettymys Turku on. Eihän täällä ole polttavan kuuma, palmuja ja uima-allasta. Pojalla kun on kokemusta Turkista; hän on käynyt Bodrumissa ja haluaisi sinne edelleen miesten reissulle isin ja Muratin kanssa.

Pelkästään työt on sellainen tekijä, että se saa minut lamaantumaan, enkä saa aikaiseksi tekstiä. Haluan olla rentoutunut ja virkeä kirjoittaakseni ja aika harvoin töiden ohella sitä olen. Viime kesä siis meni töitä tehdessä ja muuttoa valmistellessa. Ja heti muuton jälkeen sain töitä. Uusi työ, uusi kaupunki ja uusi koti - olin toivottoman väsynyt! Sitten parhaan ystäväni äiti nukkui pois ja vaikka en ystäväni äidin kanssa läheinen ollutkaan, ystävän tuska toi mieleen kaikki itse 12 vuotta aiemmin kokemani. Isäni kun lähti rytinällä onnettomuudessa vuonna 2000. Syksy oli siis rankka ja sitten anoppi tuli kylään kuudeksi viikoksi. Siitä olisi kyllä riittänyt kirjoitettavaa - kulttuurien yhteen törmäämistä, kielimuureja ja vaikka mitä, mutta olin taas niin väsynyt, etten jaksanut. Ja jos olisin jaksanut, en enää halunnut, koska vaikka aika oli vaikeaa, en halunnut missään nimessä loukata ketään. Tuskin anopilla oli yhtään sen helpompaa minun kanssa.

Tuli talvi ja löysin vuokrahevosen, jota käyn edelleen ratsastamassa, en tosin niin usein kuin talvella. Saatoin viettää enemmän aikaa tallilla kuin kotona, mutta hevonen muutti uudelle tallille ja viettää kesällä laidunelämää, joten vuokraajaa ei tarvita niin paljon. Käyn kuitenkin kerran tai kaksi viikossa edelleen. Se on terapiaa se, enemmän kuin kirjoittaminen. Sain jopa Muratinkin ratsastamaan, vaikka katastrofin ainekset olikin käsillä. Tasokas kouluhevonen ja toista kertaa hevosen selässä oleva ihminen ei ole ihan paras mahdollinen yhdistelmä!

Voisin sanoa, että elämäni on nyt asettunut. Minulla on työ, josta pidän. Se ei ehkä ole koulutustani vastaava tai haastavin mahdollinen tehtävä, mutta joka aamu on mukava mennä töihin. Tykkään meidän kodista, olen saanut ystäviä ja vihdoin vuosien etsinnän jälkeen löysin täydellisen vuokrahevosen! Voin rehellisesti sanoa viihtyväni Turussa.

Siitä se ajatus sitten lähti. Elämä on tasapainossa, ehkä voisin taas löytää aikaa blogille. Loma on paras mahdollinen aika aloittaa kirjoittaminen, koska aikaa todellakin on ja olen rento ja virkeä. Jos loman aikana saisi rutiinin, ehkä sitten voisin jatkaa sitä myös loman jälkeen? Toivon sitä todella, koska ajatuksia, joita haluan jakaa löytyy kyllä. Eilenkin mietin, että voi miten mukava olisi kertoa ihmisille iftar-ateriasta, jonka söimme yhdessä ystäviemme kanssa. Pöydässä istui turkkilainen, suomalainen, venäläinen, pakistanialaisia ja algerialainen. Eikö siinä ole monikulttuurisuutta kerrakseen kerrottavaksi?