24. kesäkuuta 2014

Hoi!

Pitkästä aikaa. Bloggailu on jäänyt toissijaiseksi viime aikoina, koska olen pääasiassa käynyt kotona vain nukkumassa. Tällä viikolla on kesäloma hevosista, joten heti löytyi aikaa ja intoa taas kirjoitella kuulumisia. Eipä sillä, että hevosten ja töiden lisäksi paljon muuta kuuluisi. Siinäpä syykin hiljaisuudella: en halua, että tästä blogista tulee sellainen, että kirjoitan väkisin vain siksi, että jotain pitää kirjoittaa.

Kesälomaillaan miehen kanssa yhdessä viikko elokuussa ja ollaan suunniteltu matkaa jonnekin. Yllätäen hän ehdotti matkaa Rodokselle. Voin kertoa, että olin kuin päähän lyöty tästä ehdotuksesta, sillä aiemmin viesti Kreikasta on ollut selvä: turkkilaista et saa Kreikkaan kuin väkisin. Pienen ristikuulustelun jälkeen sain sitten selville mistä moinen mielen muutos. Rodoksella on kuulemma paljon Ottomaanien aikaista historiaa, pieni turkkilainen väestö ja muutenkin paljon historiaa ja nähtävää. Sinne siis. Enpä voi valittaa, koska tykkään itsekin katsella paikkoja ja ihmettellä, sen lisäksi saan vielä rantaloman. Olisin kyllä tyytyväinen vaikka Tallinnan reissuun - sellainen palo on päästä hetkeksi pois Suomesta.

Toivottavasti tällä viikolla saisin kirjoitettua myös jatkoa Alanyan reissusta. Paljon jäi edellisessä postauksessa kertomatta. Ja toivottavasti herään tästä hiljaiselosta, sillä bloggaamista on ikävä.

30. maaliskuuta 2014

Vaalivalvojaiset

Turkissa on tänään ollut paikallisvaalipäivä. Mä odotan vaalien tulosta mielenkiinnolla, koska uskon, että tämän päivän tulos näyttää mihin suuntaan Turkki tulevina vuosina menee. Tässä muutama linkki, joista pääsee livenä seuraamaan miten äänten lasku etenee:

Kartta äänten laskusta ja puolueiden prosenteista
Live Uutisia vaalituloksista


ps.  ilmeisesti vaalien takia Turkissa eletään vielä talviaikaa, eli jos ihmettelet uutisten kellonaikoja, niin ne eivät ole tuntia myöhässä, vaan talviajassa :)

23. maaliskuuta 2014

Asuinpa kerran Alanyassa

Olen ohi mennen maininnut, että olen ollut työharjoittelussa Alanyassa joitakin vuosia sitten. Mun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo useita kertoja, mutta oikeastaan vasta tänä syksynä on tuntunut siltä, että sitä työharjoitteluaikaa pystyy kunnolla analysoimaan ja siitä kirjoittamaan. Kuulostaa kamalan dramaattiselta, vaikka sitä se ei todellakaan ole. Dramattisuus vaan johtuu siitä, että se 2,5kk, jonka Alanyassa vietin, oli todella rankkaa aikaa. Ei työn takia, vaan siksi, että olin vieraassa maassa ihan yksin, ilman varsinaista omaa kotia. Asuin hotellissa, joten ruokailin 77 päivää vain ja ainoastaan ravintoloissa. Ei muuten ole kiva mennä ravintolaan syömään joka ilta yksin. Ystävystyminen ihmisten kanssa oli hankalaa, koska paikallisille olin turisti, eikä paikallisen ja turistin ystävyys vain onnistu. Suomalaiset työkaveritkaan ei auttanut, koska meidän tehtävät oli todella erilaiset ja itsenäiset, ja muut asuivat eri hotellissa kuin minä. He eivät muistaneet aina ilmoitella yhteisistä illanvietoista ja joskus maanantaisin, kun juteltiin työpaikan tarjoamalla aamiaisella, mä kerroin viettäneeni viikonlopun yksin, ja muut kertoivat kuinka olivat porukalla keilaamassa ja syömässä ja niin edelleen. En usko, että kukaan teki sitä ilkeyttään. Heillä vain oli erilainen ryhmädynamiikka jo ihan työtehtävien takia. Olisin varmasti voinut ja saanutkin ystäviä muista ulkomaalaisista, mutta aika oli kuitenkin niin lyhyt, että kovin suurta vaivaa en edes viitsinyt nähdä sosiaalisen elämän puolesta. Enkä kyllä edes tiedä mistä niitä kavereita olisi lähtenyt etsimään, ja kaiken lisäksi olin tuolloin vielä melko ujo ja epävarma, joten soppa oli aika lailla valmis.



Työstä sen verran, ettei kyseessä ollut mikään turismiin liittyvä työ. Turismi mahdollisti työn, mutta en ollut matkatoimistossa töissä, en ollut opas, en kaupassa myyjänä enkä baarissa tai ravintolassa töissä. Tein 9-17 toimistotyötä suomalaiselle yritykselle, meillä vain sattui olemaan 2,5 kuukauden mittainen keikka Alanyaan. Työ liittyi opintoihini ja tein harjoittelusta myös opinnäytetyön.

Työhuone
Vitamiinibaari - päivien piristys!
Elämä Alanyassa vastasi aika lailla sitä mitä olin ajatellutkin. Rakastin aamuja, kun kävelin töihin Atatürk Caddesia, eikä liikkeet olleet vielä auki, eikä järjetön huutelu alkanut. Kadulla näki paljon ihan tavallisia alanyalaisia menossa töihin: naisia jakkupuku päällä juoksemassa kadun yli ja miehiä salkkuineen kiirehtimässä bussiin. Liikenne oli vielä rauhallista, vaikka silti niillä vähilläkin autoilla oli kauhea kiire ja torvet soi. Voin tuntea vieläkin aamun kostean kuumuuden iholla, haistaa mullan tuoksun, kun puistoalueita kasteltiin ja kuulla hiljaa heräävän kaupungin äänet. Vaikka olen aamu-uninen yleensä, Alanyassa nautin eniten aamuista.



Ensimmäiset 5-6 viikkoa, Alanyassa oli tukahduttavan kuuma. Lämpötila nousi yli 40 asteeseen päivällä ja aamuisinkin oli todella kuuma. Työmatkan selvisi vielä hikoamatta, mutta kun pääsi ilmastoituun toimistoon, hiki nousi samantien pintaan ja kaikki näytti lähinnä uitetuilta koirilta. Onneksi tilanne oli sama kaikilla, joten hävetä ei tarvinnut yhtään. Meidän toimisto oli vain vähän ikävä, kun se oli muuten ilmastoitu, mutta vessaan asti ilmastointi ei ylettänyt. Vessassa oli siis ihan hirveä kuuma kosteus ja kaikki kyllä tiesi milloin kukakin on vessassa piipahtanut. Onneksi siinä tilanne oli kaikilla sama, eikä hävetä tarvinnut, mutta olihan se vähän kiusallista.
Iltapäivällä sitten, kun vaelsi töistä hotellille, kuumuus oli vielä pahempaa ulkona. Huoneeseen kun pääsi, mielessä ei ollut mitään muuta kuin suihku ja ilmastointi. Vasta sitten pystyi ajattelemaan ruokaa ja syömistä, vaikka taas huoneesta ulos astuessa, hiki kasteli välittömästi. Hullua, että nautin siitä silti joka sekuntti. Kuumuus oli parhaita puolia koko reissun aikana.



Myöhään illalla otin usein koneen kainaloon ja hipsuttelin hotellin aulaan juttelemaan poikaystävän kanssa Skypessä. Ensimmäisen viiden viikon jälkeen sain vaihdettua sitten huoneen ja netti alkoi pelata huoneessakin. Se tosin katosi viimeisiksi viikoiksi, ja olin jälleen hotellin aulan vakiokalustoa iltaisin. Niinä iltoina, kun hotellin netti kaatui kokonaan, meni lähiravintolaan istumaan koko illaksi. Olin varmasti muista turisteista melko säälittävä, kun istuin yksin ravintolan nurkassa läppärin kanssa ja join taukoamatta pahaa kahvia. Meidän tilanne oli vähän koominen kaikella tapaa, koska mun turkkilainen avomies oli Suomessa tekemässä opinnäytetyötä, ja minä itse Turkissa tekemässä omaa opinnäytetyötä. No, miksi mennä sieltä mistä aita on matalin...



Huomasin Alanyassa, että huutelu ja huomion kerjääminen lakkasi, kun kertoi asuvansa Alanyassa ja olevansa siellä töissä. Vielä, kun lisäsi, että mies on turkkilainen, niin alkoi hetkellisesti tuntua siltä, että minua kohdeltiin ihmisenä, eikä mahdollisena raha-automaattina. Joidenkin ihmisten kanssa saattoi jopa pieniä hetkiä jutella, kuten normaalisti ihmiset juttelevat toisilleen. Ne oli virkistäviä keskusteluja. Muuten olin kyllä todella yksin ja yksinäinen. Ensimmäiset viikot vietin aivan kamalassa hotellihuoneessa, ja olin jo valmis pakkaamaan laukut ja lentämään kotiin. Huoneessa olo ahdisti ja olin kokoajan levoton, mutta yksin ei kovin pitkiä aikoja viitsinyt iltaisin ulkona hengailla. Onneksi sain sitten vaihdettua huoneen viihtyisämpään, koska vaihdon jälkeen tajusin miten suuri merkitys "kodilla" oli. Uudessa huoneessa oli kiva olkkari ja iso parveke, joten illat ei tuntunut ollenkaan ikäviltä siellä.

Turkin kieltä opin yllättävän paljon matkan aikana, vaikka pääasiassa työskentelin suomalaisten kanssa ja muuten oli helppo vain keskustella englanniksi. Eteen kuitenkin tuli tilanteita, joissa toinen osapuoli puhui vain turkkia ja omaksi ilokseni huomasin pärjääväni lyhyissä keskusteluissa ihan hyvin! Kyseessä siis oli kaupan kassan kanssa muutaman sanan vaihto, tai pesulan tätin kanssa keskustelu. Huvittavaa tosin oli, että pesulan täti puhui vain turkkia ja saksaa, ja vaikka vastailin hänelle turkiksi, hän sitkeästi puhui saksaa. Se oli hieman ongelmallista, koska turkki sujuu minulta paremmin kuin saksa. Posiitivista tässä oli, että opinpa samalla reissulla sitten muutaman ilmaisun myös saksaksi...



Kerrottavaa reissusta olisi vielä vaikka kuinka paljon, joten tässä vaiheessa on parasta viheltää peli poikki ja jatkaa toisessa postauksessa. Tämä oli tällaista yleistä lätinää, lämmittelyä. Seuraavissa jaksoissa kerron vielä kaikista niistä reissuista ja retkistä, joita matkan aikana tehtiin, ja joista tuli ikimuistoisia omassa tavallisuudessaan.

11. maaliskuuta 2014

Maailman paras hevonen

Olen harrastanut ratsastusta pian 20 vuotta ja olen ollut tekemisissä todella monen erilaisen hevosen kanssa. Mulla on ollut useita hoitohevosia, vuokrahevosia ja ihastuksen kohteita, mutta koskaan aiemmin ei ole tullut sellaista oloa, että teen kaikkeni tuon hevosen eteen. En täysin myöskään ymmärtänyt, mitä toiset tarkoittivat, kun sanoivat hevosen olevan "elämäni hevonen". En ymmärtänyt miten eläimissä yksilö voi olla ylitse muiden. Hevoset on kuitenkin hevosia, jokainen yksilöitä, mutta eikö hevostytölle kuitenkin tärkeintä ole hevoset, eikä vain yksi yksilö. En ymmärtänyt ja ihmettelin, mutta nyt ymmärrän, kun koin sen itse. Yhtäkkiä tuli ahaa-elämys, että tuo hevonenhan on mulle lähes kaikkea. Pyöritän elämääni hevosen ympärillä: tallipäivien takia siirtyy kaikki muu. Huolestuttavinta ehkä on, että yksi syy miksi jäin Turkuun mieheen muuttaessa Helsinkiin, oli juuri tämä kyseinen hevonen. Sanoinko juuri, että hevonen meni miehen edelle? Niin taisi tavallaan olla, vaikka painoihan vaakakupissa paljon muutakin. Voisiko sanoa, että kyseessä on elämäni hevonen? Voi kyllä, eikä vain siksi, että pyöritän elämääni karvakorvan takia, vaan myös siksi, että kyseinen hevonen on kaunein, osaavin ja herttaisin hevonen, jonka olen koskaan tavannut. Olen rakastunut hevoseen.


Elämäni hevonen on 10 vuotias welsh part bred-tamma Roosa (tai minulle Poni). Hän on musta, pitkä jalkainen kaunotar, jolla on ponin pää ja ponin luonne. Hän on itsepäinen, ylimielinen ja vähän idiootti välillä, mutta hyvinä hetkinään, joita on enemmän kuin huonoja,  maailman kiltein, seurallisin ja ihmisrakkain. Hän ei lämpene nopeasti ja tarvitsee oman aikansa tottua uusiin ihmisiin, mutta kun omakseen ottaa, niin omanaan pitää. Leikisti säännöt unohtuu välillä, ja aina ei huvita totella. Poni sählää ja säheltää, säikkyy ja säpsyy, mutta jos hänen kanssa on rauhassa, hänkin rauhoittuu. Roosa ei ole ihanteellinen maastoratsu, koska maastossa on liikaa kaikkea jännää, kuten heiluvia puunlehtiä ja lentäviä pikkulintuja. Kouluratsuna hän on upea liikkeinen ballerina, tasona helppo A, mutta rahkeet riittäisi vaativiinkin luokkiin. Esteillä hän pärjää ja on luotettava, vaikka esteratsunura on vasta alkumetreillä. Ratsastajaa hän opettaa ratsastamaan oikein, ja jos teet pienenkin virheen, hän kyllä huomauttaa. Hän liikkuu oikein, kun pyydät oikein, ja väärin, kun jäät matkustamaan. Roosa on niitä hevospiirien kuuluisia "opetusmestareita", vaikka hänen selkään ei ikinä voi aloittelijaa laittaa.



Tiedän tiedän, hevonen ei ole hän, vaan se. Häneksi kuitenkin kutsun, koska kyseessä on täysin yksilöllinen ja omalaatuinen persoona, jolla vain sattuu olemaan neljä jalkaa, turpa ja vähän enemmän kokoa kuin tavallisella ystävällä. Kyllä, kutsun tätä elämäni hevosta myös ystäväksi. Hevostyttöjen ajatusmaailmaa voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole itse kokenut vastaavaa. Myönnän olevani parantumaton heppahöperö, ja hevosten suhteen vähän kaheli. Tämä hevonen painaa paljon vaakakupissa, kun teen elämässä ratkaisuja, mutta koska en omista hevosta, ymmärrän kyllä, että siitä joutuu joskus luopumaan. Siinä vaiheessa, kun kaikki muut asiat on järjestyksessä Helsingissä, niin hevonen jää ja minä muutan. Roosan kenkiä on vaikea toisen ponin ikinä täyttää, mutta hevosia tulee ja hevosia menee. Mies on kuitenkin tärkeämpi.

Seuraavassa postauksessa palataan aiheeseen Turkki. Postaus Alanyasta on kuvia vaille valmis, mutta kuvat ovat kotona toisella läppärillä. Kunhan palaan talvilomalta kotiin, päästään taas turkkilaisiin ajatuksiin.

22. helmikuuta 2014

Unelmia ja vihreä otus

Minuun on iskenyt iso vihreä ärsyttävä otus nimeltä kateus. Tässä syy miksi minusta ei ole kuulunut blogin puolella aikoihin. Aloitin kirjoittamaan postausta Alanyassa viettämästäni ajasta, ja mitä enemmän muistelin noita viikkoja, sitä enemmän kaipasin sinne takaisin. Erehdyin siinä sitten katsomaan myös Matkaoppaita telkkarista, ja kateus hiipi hiljaa korvasta sisään. En ole nyt viikkoihin oikein pystynyt edes lukemaan muita Turkkia tai muuten ulkomailla asumiseen liittyviä blogeja, koska kateus vain pahenee ja pistää kiukuttamaan. En halua kuulla kuinka muut asuu ulkomailla, vierailee ulkomailla, matkustaa, nauttii, tutustuu uusiin kulttuureihin, uusii ruokiin, löytää tuliaisia jne, kun minä jumitan täällä pohjolassa ja seuraava lomamatkani suuntautuu Ouluun.

 En ole perusluonteeltani kateellinen, vaan enemmänkin pystyn iloitsemaan toisten hyvistä hetkistä, onnesta ja menestyksestä. Siinä sivussa saattaa tulla sellaista hyvälaatuista voi että minäkin haluan-kateutta, mutta ei mitään vakavaa tai negatiivista. Nyt jotenkin tämä Suomen karuus tällä hetkellä on iskenyt, ja tuntuu vain siltä, että haluan täältä kauas pois. Ehkä syynä on se, että taloudellisen tilanteen takia en ole kahteen vuoteen käynyt ulkomailla, mikä on mulle pitkä aika. Ennen matkustin jonnekin 2-5 kertaa vuodessa. Ehkä syynä on se, että olen vain loma tarpeessa, ja mikä tahansa loman tapainen auttaa taas jaksamaan normaalia arkea. Ehkä syynä on vanhojen penkominen ja kuvien tutkiminen. Elämä silloin Alanyassa oli rankkaa, mutta jotenkin juuri sellaista mistä nautin.

Olen myös pienestä asti halunnut tehdä työtä matkaoppaana. Kiinnostus työhön ei ole koskaan hävinnyt, vaikka välillä se on tavallaan unohtunut. Joskus opiskeluaikana hainkin matkaoppaaksi, mutta olin sillon juuri täyttänyt 20, joten yllättäen en saanut työtä. Sen jälkeen asia on välillä noussut esille, että olisipa kiva kokeilla, mutta seurustelu on aina rajoittanut mahdollisuuksia. Ehkä, jos seurustelisin suomalaisen kanssa, niin lähtisin silti kaudeksi jonnekin, mutta ulkomaalaisen miehen kanssa se on vähän kinkkistä. Ei kai ole kovin reilua, että toinen on muuttanut Suomeen ollakseen minun kanssa, ja minä muutan jonnekin ollakseni matkaopas - varsinkin, kun turkkilaisen ei ole helppo matkustaa minne vain. Viime aikoina on kyllä taas alkanut poltella, ja olen katsellut hakuaikoja ja vaatimuksia. Nyt se jotenkin tuntuisi ehkä ihan fiksulta, kun asutaan eri kaupungeissa kuitenkin. Sitten herää henkiin mun yltiörealistinen pupupöksy-puoli, joka sanoo onko järkevää irtisanoutua vakituisesta työsuhteesta unelman takia, ja kun kysyn mieheltä, mitä hän tuumaisi, vastaus on, että älä mene, viikotkin tuntuu liian pitkiltä olla erossa.

Vaikka matkaoppaana työskentely on unelma, ei mulla silti ole ruusunpunaisia kuvia työstä. Olen päässyt seuraamaan matkaoppaan työtä lähietäisyydeltä, joten kuva heidän työstä on realistinen. Tiedän, että se on rankkaa työtä pienellä palkalla, eikä päivät todellakaan ole kahdeksan tuntisia ja tauot varmoja. Tiedän, että ihmiset on vaikeita ja kulttuurierot tyrmääviä, mutta siitä huolimatta haluaisin jonkin aikaa tehdä sitä työtä.  Ja tiedän, että olisin matkaoppaana älyttömän hyvä.

Unelmat on myös unelmoimista varten ja onhan tässä elämää edessä, että niitä unelmia voi sitten joskus toteuttaa. Halu päästä ulkomailla, elää ulkomailla ja kokea uutta on nyt niin voimakas, että vihreä otus on ja pysyy. Yritän kuitenkin hillitä otuksen toimia ja edelleen iloita muiden puolesta, seurata blogeja ja kirjoittaa omaa. Enhän voi antaa otuksen hallita elämääni.

23. tammikuuta 2014

Viikonlopun kuulumisia

Viime viikonloppu meni Helsingissä Matkamessuilla ja muuten vain. Sunnuntai oli messupäivä töiden puolesta, ja meidän osastolla oli kyllä sellainen hulina kokoajan, ettei itse kerennyt kiertää lainkaan. Meni vähän hukkaan siltä osin messut, mutta onneksi messuilla on aina kiva olla töissä! Mukavaa viikonlopussa oli sekin, että oli hyvä syy viettää viikonloppu miehen asunnolla. Mun ei tule muuten lähdettyä Helsinkiin, kun Turussa kaikki on vain helpompaa: isompi asunto, parempi sänky... lista tekosyistä on loputon. Mies jo toivoikin, että oltaisi useammin viikonloput Helsingissä - kai matkustaminen joka viikonloppu käy hänellekin raskaaksi - mutta en oikein innostunut ajatuksesta. Mullahan on isompi asunto, parempi sänky ja pyykinpesukone.

Semikaukosuhde on kyllä tavallaan tehnyt hyvää, koska toinen tulee otettua paljon paremmin huomioon silloin, kun ollaan yhdessä. Yhdessä asuessa arkipäivinä saatettiin syödä illalla samaan aikaan, mutta muuten molemmat oli omissa menoissa. Viikonloppuisinkin tuli tehtyä kaikkea omaa, ja aikaa toiselle oli vähän. Nyt, kun ne viikonloput on ainoa aika yhdessä, tulee kaikki menot sijoitettua arkipäiviin, että lauantaina ja sunnuntaina saa sitten vain olla. Melkein tuntuu, että nyt on enemmän aikaa parisuhteelle kuin yhdessä asuessa. Mä oon kyllä luistanut jonkin verran tästä periaatteesta, että menot viikolle ja viikonloppuna vaan ollaan. Pari viimestä viikonloppua on mennyt hevoshommilla tai töissä. Sainkin jo palautetta, olisi kuulemma kiva nähdä mua edes joskus pari tuntia pidempään. Tulevalle viikonlopulle en olekaan suunnitellut muuta kuin Ikean reissun.

Käytiin lauantaina syömässä ihanassa turkkilaisessa ravintolassa Anissa. Suosittelen kaikille Helsingissä liikkuville, ruoka on aivan ihanaa! Ollaan käyty Anissa ennenkin, mutta tällä kertaa otettiin buffet-pöytä, jossa on mezeitä ja lämpimänä ruokana döner-kebabia, kasvisvaihtoehto, riisiä ja perunoita. Pelkät mezet olisi riittäneet oikein hyvin, mutta kaikkea piti maistaa! Buffet on kaiken lisäksi runsauteen nähden edullinen, vain 9,5 euroa. Ihan vahingossa tulee syötyä koko rahan edestä.




Ravintolan tunnelma on lämmin ja viihtyisä, henkilökunta on ystävällistä, joskin turkkilaiseen tapaan asioiden hoitamisessa kestää. Kiireellä Aniin ei kannata mennä, vaan kaikessa rauhassa nauttimaan ihanasta ruuasta. A'la carte-listakin on ihana ja monipuolinen katsaus tyypillisiin turkkilaisiin ruokiin. Kannattaa sieltäkin joskus maistella! Perjantaisin ja lauantaisin Anissa on napatanssiesityksiä. Ne on aina jäänyt näkemättä, mutta tunnelma on silloin varmasti katossa.



Elämyksen tietenkin kruunaa turkkilainen kahvi ja baklava. Tällä kertaa jätin kyllä baklavan väliin, koska olin jo ihan liian täynnä muutenkin. Turkkilaisen kahvin kyllä siemaisin ja tietenkin tavoille uskollisesti kahvista piti ennustaa. Olin yllättänyt miten etevä ennustusten kertoja mies on. Hän näki polkuja ja valintoja, kun mä näin vain lehmän pään ja tulivuoren. Ja lopulta lautaselta ennustaessa nähtiin piru, jonka sarvessa oli aurinko. Eli en usko, että kovin kummoinen tulevaisuus on tulossa näillä ennustuksilla :D


Oletteko käyneet Anissa tai muissa turkkilaisissa ravintoloissa Suomessa? Mikä on suosikki? Mun suosikki on Istanbul Oriental Oulussa, mutta Ani tulee hyvänä kakkosena.

12. tammikuuta 2014

Erilaisia rakkaustarinoita

Olen moneen kertaan maininnut, että kaveripiirini on hyvin kansainvälinen. Sitä kautta on väkisinkin joutunut seuraamaan erilaisia parisuhteita ja ihmiskohtaloita, ja vastaan on tullut monta sellaista asiaa, jota suomalaisena on vaikea ymmärtää. On vaikea kuvitella, että itse muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, koska en voi muuten seurustella rakastamani ihmisen kanssa, tai että muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, että voisin olla oma itseni ja rakastaa sukupuolesta riippumatta. Modernissa yhteiskunnassa on vaikea ymmärtää, että jossakin muualla yhteiskunta on vanhanaikainen, vaikka nuoret eivät sitä välttämättä enää ole. Olen seurannut molempia tapauksia, ihmetellyt, kyseenalaistanut ja lopulta ymmärtänyt paremmin - tai ollut vain enemmän ymmällään.




Ystäväpariskunnan molemmat osapuolet ovat kotoisin Pakistanista, jossa valtauskontona on islam. Mukaan mahtuu myös kristittyjä, kuten tässäkin tapauksessa: tyttö on katolinen kristitty ja poika muslimi. En tiedä kuinka he ovat tavanneet, mutta rakkaustarina on kuitenkin saanut alkunsa jo Pakistanissa. Kummankaan perhe ei kuitenkaan hyväksy "vääräuskoista" puolisoa, eikä kummankaan perhe tiedä heidän seurustelevan. Ystävyys on perheille ihan okei, ja perheet kyllä tietävät, että molemmat opiskelevat Suomessa samassa kaupungissa, mutta seurustelusta ei puhuta. En usko perheiden olevan niin sinisilmäisiä, etteivätkö tajuaisi kuviota, mutta päälle päin ainakin annetaan ymmärtää, ettei kukaan tiedä.

Asia nousi meidän kahvipöytiin syksyllä, kun tytön veli tuli myös opiskelemaan Turkuun. Pariskunnan piti olla pariskunta matalalla profiililla, ja se riipi molempien hermoja. Poika päivitteli usein, että miten te kaksi - kristitty ja muslimi - oikein onnistutte, eikö teidän perheet välitä? No ei välitä. Minun perheelle on aivan sama mihin kukakin uskoo, kunhan se ei vaikuta kenenkään negatiivisesti, ja miehen perhe on myös hyvin vapaamielinen. Hänen äitinsä käy jopa huvikseen kirkossa jumalanpalveluksissa, koska siellä on niin kaunista. Valitettavasti tämä tosiasia meinaa tulla myös ystävyydeen väliin, sillä olemme huomanneet aiheuttavamme sekä ihailua että kateutta kyseisessä pariskunnassa.



Tytön veli sai tietää vahingossa seurustelusta, ja oli loukkkaantunut vain siitä, ettei hänelle ollut kerrottu ja häntä oli pidetty aivan tyhmänä. Hänestä seurustelu itsessään oli ihan okei. Tämä pisti minut miettimään, että onko pelko perheiden reaktiosta aiheellinen. Pelkäävätkö he vain, koska kuuluu pelätä, vai siksi, että perheet eivät ihan oikeasti hyväksyisi heidän suhdetta? Mene ja tiedä, mutta olen yksinäni ajatellut, että jossakin vaiheessa heidän täytyy tehdä ratkaisuja. Lopun elämää ei voi piilottelemalla elää. Tilanne on jotenkin surullinen, vaikka tällä hetkellä täällä eläessä molemmat ovatkin onnellisia. Jää nähtäväksi kumpi menee edelle, pitkäaikainen seurustelukumppani vai perhe.

Posiitivisemman kulttuuri-ihmetyksen aiheutti algerialainen ystäväni, joka meni kihloihin syksyllä Skypen kautta. Hän ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä halusivat kihlautua (tai heidän perheensä halusi heidän kihlautuvan), mutta koska pojalla ei ollut mahdollisuutta mennä kotiin, täytyi juhlat järjestää jotenkin muuten. Poika liittyi iloiseen juhlahumuun internetin välityksellä ja näin hän pääsi näkemään tytön sormuksen, mekon, kaikki ihanat ruuat ja tietenkin molempien perheen. Valitettavasti aikatauluerojen takia poika pystyi osallistumaan vain tunnin verran, mutta valokuvista päätellen se ei juhlintaa haitannut. Täällä Suomessa me järjestettiin samana iltana pojalle kihlajaisillallinen, eikä meitäkään haitannut, ettei morsian ollut paikalla.

En itselleni osaisi kuvitella vastaavanlaisia kihlajaisia siitäkään huolimatta, että Suomessa kihlaus ei ole yhtä iso juttu kuin esimerkiksi Algeriassa. Toisaalta tällainen Skype-kihlaus on kyllä nykyaikana ymmärrettävää - kaukosuhteessa kun on vain sovellettava olosuhteiden mukaan. Tämä kihlaus ei siis suinkaan ollut se, mikä minua jäi ihmetyttämään, vaan suhteessa on paljon sellaista, joka suomalaisen silmin tuntuu hassulta. Pariskunta ei ole tavannut toisiaan 1,5 vuoteen kasvotusten, vaikka sulhasen vanhemmat, sisarukset ja morsiammen velikin ovat käyneet tapaamassa poikaa täällä Suomessa. Morsian on kuitenkin pysytellyt kotona, eikä sulhanen ole mennyt käymään kotimaassaan. Ihmettelin järjestelyä, kunnes tajusin, että tyttö ei ole voinut tulla Suomeen ilman esiliinaa. Naimaton pariskuntahan ei voi missään nimessä olla saman katon alla ilman virallista vihkimistä, eikä pojan asuntoon kyllä mahtuisi yhtä vierailijaa enempää kerralla. Vaihtoehdot ovat siis vähissä, jos esiliinaa ei saa mukaan, ei tyttö voi poikaa käydä tapaamassa. Tämä tuntuu todella hullulta, kun hääpäiväkin on jo sovittu, mutta tämä on taas se suomalaisen "tuntuu hullulta". Heille se on itsestään selvää, eikä lainkaan outoa.

Miksi poika sitten ei vieraile kotona? No tietenkin rahan takia. Eläminen Suomessa ei ole halpaa, eikä hänen perheensä ole varakas. Eikä sitten myöskään ylpeys anna periksi pyytää rahaa, kun on kerta itse ulkomaille lähtenyt. Poika käy töissä ja opiskelee, mutta osa-aikaisilla töillä elättää juuri ja juuri itsensä. Siinä ei kalliit lennot kotipuoleen tule mieleenkään. Skype tuntu yllättävän hyvältä vaihtoehdolta seurusteluun.



Kaikkein surullisinta on homo, joka ei voi olla homa kotimaassaan. Julkihomouden ymmärrän, mutta käsittämättömältä tuntuu, että äiti kääntäisi selän pojalleen, jos hän tunnustaisi olevansa homo. Tällainen tilanne on yhdellä ystävälläni. Hän on muslimi, ja tiedän kyllä islamin kieltävän homosuhteet, mutta tapakristityn järkeen ei meinaa millään käydä, että uskonto menee omien lasten edelle. Poika oli aluksi Suomessa hyvin pidättyväinen suuntautumisensa kanssa, mutta huomattuaan, että Suomessa voi huoletta olla mitä on ja kaikki hyväksyy hänet sellaisenaan, hän alkoi puhua avoimesti homoudestaan. Pitkään poika oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän halua minkäänlaista suhdetta miehen kanssa,  jotta hän voi periaatteessa olla kunnon muslimi, mutta hänestä on kiva katsella ja haaveilla. Jossakin vaiheessa nämä ajatukset unohtuivat ja nyt suhteita tulee ja menee. Kuitenkin tosiasia, ettei vanhemmille vieläkään voi kertoa, on edelleen olemassa. Äiti kysyy joka puhelun yhteydessä, että joko poika on tavannut kivan tytön ja milloin he menevät naimisiin. Äiti puhuu, että lapsenlapset olisivat kivoja. Poika kieltää, ettei ole tyttöä ja vaihtaa puheenaihetta.

Kysyin tältä pojalta, että ihan totta, kääntäisikö äitisi sinulle selkänsä, jos tietäisi, että olet homo? Pitkän harkinnan jälkeen hän vastasi, että ei välttämättä, mutta hän ei halua tuottaa äidille sellaista tuskaa, että ikinä kertoisi olevansa homo. Äiti ehkä hyväksyisi hänet, mutta se olisi uskonnon kannalta raastavaa kipua ja pelkoa hänen kuoleman jälkeisestä elämästä, eikä hän missään nimessä halua äidin käyvän sellaista läpi. Vastaus veti minutkin hiljaiseksi. Jos uskoo noin vahvasti, onko silloin vaihtoehtoja?

Tästä tuli pitkä postaus ja tätä kirjoittaessakin olen monesti miettinyt, kuinka onnekkaassa asemassa olen. Saan seurustella vapaasti valitsemani miehen kanssa, voin kertoa siitä perheelleni avoimesti ja vaikka meillä nyt tällainen semikaukosuhde onkin, saan pääasiassa elää yhdessä mieheni kanssa. On välillä ihan hyvä katsella ympärille ja huomata, että no, asiat voisi olla paljon huonomminkin.


Kuvat poimittu tumblr.com.


7. tammikuuta 2014

Neidon torni

Muutossa on se hyvä puoli, että uutta asuntoa on lupa sisustaa uudelleen. Eilen tutkiessa kaikkia kivoja sisutusasioita, törmäsin näihin kahteen ihanaan tauluun:




Olen ehdottomasti tuon mustavalkoisen, hieman taiteellisemman kannalla. Haluaisin enemmän väriä, mutta tuossa toisessa aidommassa kuvassa on jotenkin liian kylmät sävyt. Olohuone meillä on hyvin maanläheisin värein sisustettu, jolloin kylmät värit eivät istu tänne lainkaan. Makkariin tuo taas sopii kuin nyrkki silmään, joten tilaukseenhan se lähtee. Sattuvatpahan olemaan molemmat vielä Membersillä alennuksessa puoleen hintaan, joten kovin pahan hintaisista tauluista ei ole kyse. Koko hieman arveluttaa, isoin pala kun on kooltaan vain 12x30. Kyllä sille silti paikka löytyy. Alennus on voimassa vielä 5 päivää, joten aikaa harkita on.
 
Pahoittelut, että blogissa saattaa tulla "sisustuskausi". Esittelen varmasti jonkin verran löytöjä ja haaveita kodin laittamisen ohella. Kunhan sitten saan asunnon kodin näköiseksi, pääsette kuvien kautta kurkkaamaan miltä täällä sitten näyttääkään.


4. tammikuuta 2014

Uusi vuosi, uusi koti

Ollaan uudessa kodissa, kaaoksen keskellä. Tärkeimmät on kaivattu esiin (telkkari, netti, kahvinkeitin, sänky) mutta muuten tavarat odottaa vielä pääsyä omalle paikalleen. Multa loppu kerta kaikkiaan voimat muuton kanssa, ja vaikka laatikot ja nyssäkät ahdistaa, ei mulla ole ollut vielä voimia tehdä asialle mitään. Onneksi nyt on kolme vapaapäivää aikaa hääriä, että tästä kaatopaikasta saa kodin näköisen.

Tämä muutto oli mulle henkisesti kaikkein raskain muutto ikinä. Edes muutto puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen pois kodista, jossa asuttiin isän kanssa, ei ollut näin rankka. Oon sen lisäksi muuttanut elämäni aikana useita kertoja, ja työkaveritkin jo kyseli, että enkö ole jo tottunut muuttamaan, kun ahkeraan sitä harrastan. En näköjään ole. Toisaalta, tämä oli vasta toinen muutto omillani. Aiemmista muutoissa päävastuu kaikesta on ollut äidilläni, ja olen vain häärinyt mukana. Savosta tänne muuttaessa taas muutettiin opiskelija-asunnosta toiseen, joka on periaatteessa aika huoletonta, koska kaikki asiat on tehty todella helpoiksi. Tällä kertaa oli käytännönasioissa oli paljon uutta muistettavaa ja järjestettävää. Muuttokaan kun ei ollut mieluisa millään tavalla. Tykkäsin meidän edellisestä asunnosta ihan hirveästi, ja jo ensimmäisellä kerralla sinne astuessa tuli fiilis, että tämä on minun koti. Sellaisesta asunnosta pois muuttaminen on todella hankalaa. Varsinkin sitten, kun koko muuttopäivän tuli yllätystä toisen perään uuden asunnon kanssa, eikä se meinannut millään tuntua paikalta, jossa haluan asua.

Meillä oli muuton kanssa todella kiire aikataulu. Meidän entinen asunto piti olla tyhjä kello 12 torstaina, ja uuteen asuntoon päästiin myöskin kello 12 torstaina. Siinä ei auttanut muu kuin työntää kaikki tavarat autoihin. Olin aliarvioinut reilusti meidän tavaramäärän. Olin luullut, että miehen muutto Helsinkiin olisi vähentänyt tavaraa huomattavasti, ja vaikka epäilemättä niin asia onkin, ei meille silti kaksi pakettiautoa riittänyt. Onneksi mun työn puolesta järjestyy isoja autoja helposti ja nopeasti, joten tuntia ennen kuin asunto piti olla tyhjä, kiidin pitkin Turkua hakemaan kolmatta pakettiautoa. Kolmeen saatiin sitten pääasiassa tavarat mahtumaan. Auton kesärenkaat ja fillari jäi vielä vanhan asunnon pihaan - sain sovittua niin uusien asukkaiden kanssa, kun he olivat jo heti kahdeltatoista kuorma-auton ja muuttomiesten kanssa kolkuttelemassa ovella, että joko saisi muuttaa. Illalla kävin sitten hakemassa tavarat pois sieltä ja oli todella outoa katsoa, kun vieraat ihmiset häärivät meidän kodissa. Ja sitten piti muistuttaa itseä, ettei se enää ole meidän koti.

Uuden asunnon avaimia hakiessa, mulle ilmoitettiin, että muuttaa voi, mutta asuntoa tutkitaan onko siellä kosteusvaurio. Siinä vaiheessa pääsi itku. Ajattelin, että asunnossa on kunnon vesivahinko, enkä voi muuttaa sinne. Mun tavarat on kolmessa pakussa, edelliseen asuntoon muuttaa jo uusia, eikä mun uuteen kämppään voi muuttaa. Siinä epätoivon hetkellä mietin, että mitä mä olen oikein mennyt tekemään. Kun sitten päästiin tähän uuteen kämppään sisälle, selvisi, että kosteusvaurio onkin mahdollisesti vain tahra lattiassa, ja vaikka kosteutta olisikin, alue on pieni, eikä haittaa muuttoa. Tavarat siis sisälle ja toivotaan parasta. Takaiskut ei loppuneet kuitenkaan siihen; astianpesukoneelle ei olekaan paikkaa, vessa on tukossa ja tulvii melkein yli, lampun paikoista on otettu mukaan kaikki sokeripaloista lähtien (ihme, että sähköjohdot on tallella), kaikki muukin irtonainen on kelvannut mukaan, paitsi että edellinen asukas on jättänyt sitä sun tätä tarpeetonta asuntoon ja varastoon. Jääkaappi löyhkää, keittiön linoleum lattia on pesty pilalle ja kosteusvaurio/tahra on mahdoton pestä pois. Näissä olosuhteissa kun yrittää tehdä kotia, se tuntuu todella mahdottomalta.

No onneksi suurinosa vioista on korjattu ja pääasiassa asunto on hyvässä kunnossa ja todella mukava. Parveke on iso ja lasitettu, olkkarissa ja makkarissa on paljon tilaa, kylppäri hiljattain remontoitu ja taloyhtiö on ihanan rauhallinen sekä naapurit vaikuttaneet mukavilta. Vaikka minä kiukuttelin ja itkin muuttopäivän iltana, että ei tästä kotia tule, enkä halua asua tässä, alkaa asunto pikku hiljaa tuntua siltä, että hyvä tästä tulee. Mieskin tykkää asunnosta ja on innoissaan purkamassa laatikoita.

Sanonta kuuluu, että koti on siellä missä sydän on. Mun täytyy kyllä sanoa, että mulla ei tällä hetkellä sitten ole kotia. Sydän on edelleen edellisessä asunnossa, meidän ihanassa rivarikolmiossa, jossa nautittiin kesästä ja elämästä. Nyt ei kuitenkaan auta kuin yrittää saada sydänkin tänne, tai ehkä täytyy ottaa äidin sanonta käyttöön: "koti on siellä, missä on omat tavarat".