Olen moneen kertaan maininnut, että kaveripiirini on hyvin kansainvälinen. Sitä kautta on väkisinkin joutunut seuraamaan erilaisia parisuhteita ja ihmiskohtaloita, ja vastaan on tullut monta sellaista asiaa, jota suomalaisena on vaikea ymmärtää. On vaikea kuvitella, että itse muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, koska en voi muuten seurustella rakastamani ihmisen kanssa, tai että muuttaisin toiselle puolelle maapalloa, että voisin olla oma itseni ja rakastaa sukupuolesta riippumatta. Modernissa yhteiskunnassa on vaikea ymmärtää, että jossakin muualla yhteiskunta on vanhanaikainen, vaikka nuoret eivät sitä välttämättä enää ole. Olen seurannut molempia tapauksia, ihmetellyt, kyseenalaistanut ja lopulta ymmärtänyt paremmin - tai ollut vain enemmän ymmällään.
Ystäväpariskunnan molemmat osapuolet ovat kotoisin Pakistanista, jossa valtauskontona on islam. Mukaan mahtuu myös kristittyjä, kuten tässäkin tapauksessa: tyttö on katolinen kristitty ja poika muslimi. En tiedä kuinka he ovat tavanneet, mutta rakkaustarina on kuitenkin saanut alkunsa jo Pakistanissa. Kummankaan perhe ei kuitenkaan hyväksy "vääräuskoista" puolisoa, eikä kummankaan perhe tiedä heidän seurustelevan. Ystävyys on perheille ihan okei, ja perheet kyllä tietävät, että molemmat opiskelevat Suomessa samassa kaupungissa, mutta seurustelusta ei puhuta. En usko perheiden olevan niin sinisilmäisiä, etteivätkö tajuaisi kuviota, mutta päälle päin ainakin annetaan ymmärtää, ettei kukaan tiedä.
Asia nousi meidän kahvipöytiin syksyllä, kun tytön veli tuli myös opiskelemaan Turkuun. Pariskunnan piti olla pariskunta matalalla profiililla, ja se riipi molempien hermoja. Poika päivitteli usein, että miten te kaksi - kristitty ja muslimi - oikein onnistutte, eikö teidän perheet välitä? No ei välitä. Minun perheelle on aivan sama mihin kukakin uskoo, kunhan se ei vaikuta kenenkään negatiivisesti, ja miehen perhe on myös hyvin vapaamielinen. Hänen äitinsä käy jopa huvikseen kirkossa jumalanpalveluksissa, koska siellä on niin kaunista. Valitettavasti tämä tosiasia meinaa tulla myös ystävyydeen väliin, sillä olemme huomanneet aiheuttavamme sekä ihailua että kateutta kyseisessä pariskunnassa.
Tytön veli sai tietää vahingossa seurustelusta, ja oli loukkkaantunut vain siitä, ettei hänelle ollut kerrottu ja häntä oli pidetty aivan tyhmänä. Hänestä seurustelu itsessään oli ihan okei. Tämä pisti minut miettimään, että onko pelko perheiden reaktiosta aiheellinen. Pelkäävätkö he vain, koska kuuluu pelätä, vai siksi, että perheet eivät ihan oikeasti hyväksyisi heidän suhdetta? Mene ja tiedä, mutta olen yksinäni ajatellut, että jossakin vaiheessa heidän täytyy tehdä ratkaisuja. Lopun elämää ei voi piilottelemalla elää. Tilanne on jotenkin surullinen, vaikka tällä hetkellä täällä eläessä molemmat ovatkin onnellisia. Jää nähtäväksi kumpi menee edelle, pitkäaikainen seurustelukumppani vai perhe.
Posiitivisemman kulttuuri-ihmetyksen aiheutti algerialainen ystäväni, joka meni kihloihin syksyllä Skypen kautta. Hän ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä halusivat kihlautua (tai heidän perheensä halusi heidän kihlautuvan), mutta koska pojalla ei ollut mahdollisuutta mennä kotiin, täytyi juhlat järjestää jotenkin muuten. Poika liittyi iloiseen juhlahumuun internetin välityksellä ja näin hän pääsi näkemään tytön sormuksen, mekon, kaikki ihanat ruuat ja tietenkin molempien perheen. Valitettavasti aikatauluerojen takia poika pystyi osallistumaan vain tunnin verran, mutta valokuvista päätellen se ei juhlintaa haitannut. Täällä Suomessa me järjestettiin samana iltana pojalle kihlajaisillallinen, eikä meitäkään haitannut, ettei morsian ollut paikalla.
En itselleni osaisi kuvitella vastaavanlaisia kihlajaisia siitäkään huolimatta, että Suomessa kihlaus ei ole yhtä iso juttu kuin esimerkiksi Algeriassa. Toisaalta tällainen Skype-kihlaus on kyllä nykyaikana ymmärrettävää - kaukosuhteessa kun on vain sovellettava olosuhteiden mukaan. Tämä kihlaus ei siis suinkaan ollut se, mikä minua jäi ihmetyttämään, vaan suhteessa on paljon sellaista, joka suomalaisen silmin tuntuu hassulta. Pariskunta ei ole tavannut toisiaan 1,5 vuoteen kasvotusten, vaikka sulhasen vanhemmat, sisarukset ja morsiammen velikin ovat käyneet tapaamassa poikaa täällä Suomessa. Morsian on kuitenkin pysytellyt kotona, eikä sulhanen ole mennyt käymään kotimaassaan. Ihmettelin järjestelyä, kunnes tajusin, että tyttö ei ole voinut tulla Suomeen ilman esiliinaa. Naimaton pariskuntahan ei voi missään nimessä olla saman katon alla ilman virallista vihkimistä, eikä pojan asuntoon kyllä mahtuisi yhtä vierailijaa enempää kerralla. Vaihtoehdot ovat siis vähissä, jos esiliinaa ei saa mukaan, ei tyttö voi poikaa käydä tapaamassa. Tämä tuntuu todella hullulta, kun hääpäiväkin on jo sovittu, mutta tämä on taas se suomalaisen "tuntuu hullulta". Heille se on itsestään selvää, eikä lainkaan outoa.
Miksi poika sitten ei vieraile kotona? No tietenkin rahan takia. Eläminen Suomessa ei ole halpaa, eikä hänen perheensä ole varakas. Eikä sitten myöskään ylpeys anna periksi pyytää rahaa, kun on kerta itse ulkomaille lähtenyt. Poika käy töissä ja opiskelee, mutta osa-aikaisilla töillä elättää juuri ja juuri itsensä. Siinä ei kalliit lennot kotipuoleen tule mieleenkään. Skype tuntu yllättävän hyvältä vaihtoehdolta seurusteluun.
Kaikkein surullisinta on homo, joka ei voi olla homa kotimaassaan. Julkihomouden ymmärrän, mutta käsittämättömältä tuntuu, että äiti kääntäisi selän pojalleen, jos hän tunnustaisi olevansa homo. Tällainen tilanne on yhdellä ystävälläni. Hän on muslimi, ja tiedän kyllä islamin kieltävän homosuhteet, mutta tapakristityn järkeen ei meinaa millään käydä, että uskonto menee omien lasten edelle. Poika oli aluksi Suomessa hyvin pidättyväinen suuntautumisensa kanssa, mutta huomattuaan, että Suomessa voi huoletta olla mitä on ja kaikki hyväksyy hänet sellaisenaan, hän alkoi puhua avoimesti homoudestaan. Pitkään poika oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän halua minkäänlaista suhdetta miehen kanssa, jotta hän voi periaatteessa olla kunnon muslimi, mutta hänestä on kiva katsella ja haaveilla. Jossakin vaiheessa nämä ajatukset unohtuivat ja nyt suhteita tulee ja menee. Kuitenkin tosiasia, ettei vanhemmille vieläkään voi kertoa, on edelleen olemassa. Äiti kysyy joka puhelun yhteydessä, että joko poika on tavannut kivan tytön ja milloin he menevät naimisiin. Äiti puhuu, että lapsenlapset olisivat kivoja. Poika kieltää, ettei ole tyttöä ja vaihtaa puheenaihetta.
Kysyin tältä pojalta, että ihan totta, kääntäisikö äitisi sinulle selkänsä, jos tietäisi, että olet homo? Pitkän harkinnan jälkeen hän vastasi, että ei välttämättä, mutta hän ei halua tuottaa äidille sellaista tuskaa, että ikinä kertoisi olevansa homo. Äiti ehkä hyväksyisi hänet, mutta se olisi uskonnon kannalta raastavaa kipua ja pelkoa hänen kuoleman jälkeisestä elämästä, eikä hän missään nimessä halua äidin käyvän sellaista läpi. Vastaus veti minutkin hiljaiseksi. Jos uskoo noin vahvasti, onko silloin vaihtoehtoja?
Tästä tuli pitkä postaus ja tätä kirjoittaessakin olen monesti miettinyt, kuinka onnekkaassa asemassa olen. Saan seurustella vapaasti valitsemani miehen kanssa, voin kertoa siitä perheelleni avoimesti ja vaikka meillä nyt tällainen semikaukosuhde onkin, saan pääasiassa elää yhdessä mieheni kanssa. On välillä ihan hyvä katsella ympärille ja huomata, että no, asiat voisi olla paljon huonomminkin.
Kuvat poimittu tumblr.com.