Pimeät yöt

Niin loma vierähti kuin siivillä. Ensimmäinen lomaviikko tuntui siltä, että en osaa lomailla lainkaan ja kokoajan pitäisi olla jotain tekemistä. Sitten kun lomailun makuun pääsi, niin vielä voisi pari viikkoa ihan kevyesti tätä harrastaa. Huomenna on kuitenkin paluu arkeen ja töihin. Aloitan uudessa vastuullisemmassa tehtävässä, joten tavallaan olen kyllä innoissani töihin paluusta. Muutenkin pidän työstäni, mulla on ihanat työkaverit ja niitä alkaa olla jo ikävä. Loma kuitenkin antaa sellaista liikkumisenvapautta, että mielelläni olisin vielä vähän reissannut. Koti-ikävä pääsi kyllä jo tulemaan, mutta äidin luona jäi käymättä ja mumminkin kanssa olisi voinut viettää useamman päivän.

Loman loppuminen on lapsuudesta asti tiennyt, että syksy on tulossa. En tarkoittanut valita lomaani niin, että loma loppuu koulujen alkuun, mutta niin siinä vai kävi ja fiilis on samanlainen kun muksuna. En ole koskaan pitänyt syksystä, koska se tietää, että talvi on tulossa. Enkä oikein voi sanoa pitäväni talvesta yhtään syksyä enempää. Varpaat kastuu, on kylmä ja harmaata, mutta kaikkein pahinta on pimeys. Synkistely pimeän syksyn ja talven takia yleensä alkaa jo näin elokuussa, kun huomaa, että pimeä tulee jo ennen nukkumaanmenoaikaa. Pimeys saa heti sellaisen olon, että kesä on ohi ja elämästä nauttimisen voi taas pistää talviunille seuraavaksi 10 kuukaudeksi. En tiedä miksi, mutta herään eloon kesällä ja vaivun jonkinlaiseen kiukku-väsyhorrokseen talven ajaksi.

Hassu juttu on, että pimeys ei Turkissa haittaa lainkaan. Johtuukohan se siitä, että siellä elämä jatkuu myös auringonlaskun jälkeen, toisin kuin Suomessa? Ihmiset eivät minun tavoin pakene sisälle peiton alle masentumaan, vaan jatkaa touhuamista siinä missä päivälläkin. Vai johtuuko se siitä, että Turkissa yöt on pimeitä jokaisena vuoden aikana, eikä pimeä yö ole merkki talven tulosta, ja näin ollen ihmiset ei synkisty pimeydestä, vaan ovat omia sosiaalisia itsejään ympärivuoden? Tai ehkä sosiaalisena pysyminen johtuu myös siitä, että vaikka yöt ovat pimeitä, päivä näyttäytyy ihan vuoden ajasta riippumatta. Meillä eletään talvella käytännössä kokoajan pimeässä. Vähempi masentaa ja tekee ihmisestä antisosiaalisen.

Eilen illalla synkistelin kunnolla istumalla ulkona ja katselemalla pimeyttä. Lopulta tajusin, että olen paljain varpain caprihousut jalassa, eikä palella. Havainto numero 1: ei ole kylmä. Sitten ymmärsin, että korviini kantautuva siritys on hepokateista peräisin. Havainto numero 2: hepokatit eivät siritä syksyllä/talvella. Hain kynttilöitä ja mukillisen kuumaakaakaota. Hymy nousi huulille, ja pimeässä istuminen alkoi tuntua ihan mukavalta. Miksi en voisi nauttia lämpimistä pimeistä kesäöistä sen sijaan, että mietin, että kohta näitäkään ei enää ole ennen ensi vuotta?